Kaksi sormea valloitettu!

Kolmaskin haltuun.

Ja yksi saarikin vielä.

Ensimmäisenä paikka nimeltä Ierissos.

Aamupalaa ekasta kohdalle osuneesta kahvilasta, take away parasta road trippaukselle.

Merenranta maisemiin kuitenkin pysähdyttiin nauttimaan. Oli todella tuulinen päivä.

Jotenkin aina kuviini päätyy penkkejä. Mietin, onko ne surullinen näky ilman istujaa vai onko ne vielä surullisempia jos vain yksi istuu. Jotenkin aina toivoisi näkevän penkin, jossa kaksi istujaa, silloin penkin tarkoitus on toteutunut.

Käytiin kävelemässä rantakadulla, ei varmaan tarvi sanoo mitä oli.. No sanon kuitenkin.. Hiljaista.

Tarkoitushan olisi tänään käydä myös Ammouliani nimisellä saarella. Minulle saari numero 31.

Pitkää matkaa ei tarvinnut ajella, kun olimme jo Tripitin lauttasatamassa.

Tsekattiin paikka ja todettiin aikaa vielä olevan lautan lähtöön, joten kerkeäisimme katsomaan millainen kylä Nea Roda on.

Sama rantakatu teema jatkuu täällä, pieni, hiljainen ja miellyttävä paikka.

11.45 pitäisi lautan lähteä, ohjeissa oli, että paikalla pitäisi olla 20 min aikaisemmin.

No mehän olimme, paikalle lipui myös jalkapallojoukkueen jäseniä pitkä liuta.

11.45 ei lauttaa näkynyt missään, mies oli kolme kertaa tarkistanut ajan. Minä kerran.

Katsotaas nyt vielä neljännenkin, mikä on vialla?

No oltiin sitten katsottu Ammoulianista lähtevien aikataulua. Aivan, ilmankos.

Noh ei auttanut odotella, kuin puolisen tuntia lisää. Onneksi keli oli kiva.

Liput maksoi 3.5e suuntaansa jos auton olisi halunnut se olisi ollut 10e lisää.

Matka meni joutuisaan ja mukavasti. Melkoista kyytiä lautta menee kohti laituria, ajattelin jo, että kohta rysähtää. Mutta kauniistihan se botski siihen rantautui.

Aistin jo heti satamassa, että tästä saaresta tulen pitämään.

Lähettiin vaan kuljeskelee ja aistimaan paikan henkeä.

Ei ristin sielua missään, toki siesta-aikahan se olisi käsillä.

Yhden kulman takaa paljastui jotain, joka oli varmasti se asia minkä aistin tullessani.

Aivan hurmaava pieni talo.

Tietenkin ihan hyljätty, kuivia lehtiä vain ympäriinsä.

Voisin NIIN kuvitella itseni tänne asumaan.

Tuossa kuistilla istuisin kiikkustuolissa, kutoisin, kirjoittaisin tai kuuntelisin kirjoja ja toisella korvalla kylän ääniä.

Aika pysähtyi ihaillessa tätä.

Melkein itku pääsi, kun siinä unelmoin.

Haikein mielin oli kuitenkin tallusteltava takaisin kohti satamaa.

Löydettiin auki oleva kauppa, magneetti pitäisi saada.

Haasteltiin siinä sitten kaupantätin kanssa saaren elämästä.

Kuulema kausi loppuu noin syyskuun lopulla. Asukkaita saarella noin 500, kauden ollessa päällä 8000 ihmistä. Melkoinen ero, menoo ja melua siis riittäisi.

Ei auttanut kuin jättää tämä ihanuus taakseen. Tänne palataan vielä joskus.

Ouranopoli olisi seuraavana kohteena.

Päästyämme sinne, juuri sopivasti satamaan kurvasi Athos vuorelta tuleva lautta.

En tajunnut kuinka suosittu tuo luostareihin ja vuorelle pääsy on. Porukkaa vain tuli ja tuli ulos lautasta.

Rauhallisen ja uupuneen näköistä miestä. Onkohan munkit pistäneet heidät koville?

Koitin ssaada miestänikin innostumaan, haettaisiin hänelle lupa tuonne ja voisi sitten mennä etsimään elämän tarkoitusta, ei kuulema oikein innostanut. Itsehän käyttäisin tuollaisen tilaisuuden heti hyväksi.

Lautallinen porukkaa pisti eloa tähänkin paikkaan, hulinaa riitti ja Gyrokset näytti maistuvan pyhiinvaeltajille.

Myös meillekkin

Athoksen raja olisi mielenkiintoinen käydä katsomassa, ainoastaan tie sinne voi olla haastava.

Pienen todella epätasaisen hiekkaisen tien jälkee olimme ehjänä perillä.

Joku työmies hääräsi rajan tuolta puolen autosta, rajan tälle puolen toiseen autoon tavaraa. Samalla hän huikkasi miehelleni: karpuusi? Näyttäen samalla syömiselettä.

Oltiin sillain, et mitä ihmettä. Noh hetken päästä työmies tuli ja löi mieheni syliin arviolta 8 kiloisen vesimelonin.

Minä siinä hädissäni kyselemään: Poso kostisei? Mitä maksaa.

Ei kuulema mitään. Nauttikaa.

No ihan mahtavaa, meillä olisi nyt pyhä karpuusi 💚

Ihan pökerryksissä tapahtuneesta lähdettiin tutkimaan rajaa rantaa asti.

Isot varoituskyltit tekivät selväksi kenellä on ja kenellä ei ole asiaa rajan ylitykseen.

Mies siinä melonia kanniskellessaan totesi ettei muistanutkaan kuinka raskasta oli kannella jotain tämmöistä, ihan kuin vauvaa kantaisi

Kyllä kannatti tulla katsomaan rajaa, kaikkea sitä meille saattuukin.

Suunta kohti majoitusta ja suihkua.

Illaksi ajelimme Metakgitsin kylään, jossa pitäisi olla muutamankin tavernan auki.

Siinä sitten kylään astellessamme oli vastassa valtava valkoinen koira.Koira ei haukkunut vaan se rupesi voivottelemaan meille: vou vou vou.

Samalla lähtien löntystelemään matkaamme.

Aistin koiran olevan nälissään.

Kulman takana onneksi oli kauppa, jonne painelin kyselemättä.

Hetken pyörin siellä, enkä löytänyt koiranruokaa.

Kauppa oli täynnä paikallisia naisia ringissä juoruamassa. Tietenkää englantia ei osattu. Koitin siinä sitte kalisperojen jälkee kysellä.. Skilo? ja jotakin muminaa perään.

No ekana pomppasi ylös nuori nainen ja etsi käsiinsä ison naksupussin. Ei ei.. En tämmösitä säkkiä saisi menemään, koitin siinä viittoa peltistä purkkia.. Märkä ruokaa.

No sellainen löytyi, mutta se oli aivan jäätävän kokonen pönttö. Kysyin hintaa, nainen haki laskimen josta näytti 2.20e, ei paha, mutta millä saisin ruuan ulos purkista ilman ettei koira työntäisi kuonoa sinne ja repisi peltipurkin teräviin reunoihin. Tällä hetkellä mietin sellaista tiukkaa tavaraa vähän ku hernekeittopurkissa. Eihän minulla koiraa ole koskaan ollut, mistä tietäisin purkkien sisällöstä.

Seuraavana tuli ahaa elämys.. Pyydä lusikka.. Koutali?Tässä vaiheessa huomasin kuinka kaikki kaupan naiset kääntyivät katsomaan minuun.

Ihmettelin miksi.

Nuori nainen kaivoi minulle päätä puistellen jostain laatikosta lusikan.

Maksun suoritettuani lähdin todella tyytyväisenä kaupasta ulos koiranruokapurkki toisessa kädessä ja lusikka toisessa.

Koiran etsiminen ja syöttöoperaatio.

Purkin avattuani tajusin, ettei mitään lusikkaa olisi tarvittu, ruoka oli nestemmäistä hyytelöä ja sutkukakin oloisia biittejä seassa. Sitä ruokaa oli myös pitkin sormia, kenkiä ja takinpieliä.

Nälkä kerkesi kasvamaan melkoiseksi operaation myötä.

Sivukujalta löytyi pieni taverna jossa hienosti tilaa.

Olin rohkea ja ehdotin miehelle, että tänään syötäisiin maksaa, näin myös teimme.

Mies kiitteli jälestä päin maksan valinnasta, se suli suussa.

Tarjoilijalle oli pakko kertoa, maksan olleen parasta mitä ikinä olen syönnyt ja se oli tosi.

Tavernassa oli myös myynnissä heidän oma tuottamaansa oliiviöljyä, sitähän oli ihan kannatuksenkin vuoksi pakko ostaa mukaan.

Köökin puolelle kiitokset. Tuntui olevan koko perhe töissä täällä. Vanha isäntä näytti minulle patteria, että mene siihen lämmittelemään. Hän huomasi varmasti olevani viluinen.

Eikä ihme, lämpö oli painunut todella alas.

Vasta kotimatkalla tajusin miksi tilanne kaupassa oli ollut niin omituinen. Naiset siis luulivat, että ostan itselleni koiranruokapurkkin ruuaksi ja miten se nyt syödään? No tietenkin lusikalla 🤣🤣 ai luoja.. Nauroin vedet silmissä.Olisipahan ensi viikolle kylän naisille juoruttavaa, hullu turisti osti koiran ruokaa syötäväkseen ja kehtas pyytää vielä lusikankin. 🤣

Miehän sippasi totuttuun tapaan. Pyhä karpuusi kainalossa.

Pakko oli kyllä tehdä tilaa sänkyyn, meloni toimii myös yllättävän hyvin jalan tukena, kun istuskelin sängyn reunalla kirjoittelemassa.

Huomiseen.