Nyt on kyllä laiskottanut ihan huolella.

Ehkä tää kirjoittaminen hieman kärsii, kun ei mitään ihmeellistä tapahdu.

Tiistaiaamu alkoi perinteisellä lenkillä, kulmien tutkimista siis.

Piti taas oikein miettiä mikä viikonpäivä on. Eläkkeellä oleva ystäväni totesi kerran, että parasta on, kun on monta sunnuntaita putkeen.

Näinhän se menee.

Itsekkin olen tässä saannut paljon pohtia omaa olemistani ja elämääni.

Kun on vain koko ajan tunne etten oikein kuulu minnekkään, en oikein osaa tehdä mitään yhtä asiaa, enkä ole oikein hyvä missään.

Miten sellaisesta tilanteesta etenisi?

Meidät on opetettu kuitenkin pienestä pitäen siihen, että pakko tehdä töitä pärjätäkseen, vaikka ei ne työt olisikaan mieleisiä.

Miksi?

Kysyn vaan miksi?

Miksi ei lapsesta asti alettaisi katsomaan ihmisen luonnetta ja missä se olisi hyvä ja kuunneltaisi lapsen toiveita?

Miksi ne lapset vaan tuupataan jonnekkin, ihan vaan ku pitää opiskella?

Olen pohtinut lapsuuttani ja luonnettani lapsena.

Erityisherkkyys on ensimmäinen asia mikä nousee pinnalle.

Toisena keskittymisen vaikeus ja yliajatteleminen.

Kolmantena teini-iän trauman aiheuttama PTSD, jota tietenkään ei koskaan ole diagnosoitu.

Näistä voisin kirjoitella vaikka kuinka pitkät pätkät, mutta ei ne ehkä tänne kuulu. Tai varmaan muutenkaan tämä aihe, mutta pointti löytyy vielä.

Kaikki nuo muovaa ihmistä ja niiden perusteella pitäisi löytää sitten paikkansa tästä maailmasta.

Paikka mitä minä en ole vielä löytänyt.

Tai olen osittain, mies ja perhe.

Mies kulkee minun mukana tai minä miehen, lapset huitelee omillaan, nekään ei enää sido ja tarvitse.

Selväksi on nyt käynnyt, etten pysty toteuttamaan yhteiskunnan vaatimaa normia eli 8 tuntia päivässä työtä. Koska luonteenpiirteeni ovat mitä ovat.

Työympäristön on oltava juuri oikeanlainen myös, jotta se tukisi jaksamistani.

Jo tässä vaiheessa nuo kun laskee yhteen vaikeutuu asia kummasti.

Onhan noita työpajoja minne näillä ominaisuuksilla pääsisi, mutta olisiko ne oikea paikka minulle? En usko.

Tykkään tehdä asioita omatoimisesti, rauhakseen ja itsenäisesti.

No nyt joku varmaan ajattelee, että perusta firma.

Niin no, siitä päästäänkin taas siihen ajatukseen, että minkä alan?

Niin kuin aikasemmin mainitsin, niin osaan kyllä paljon kaikkea yksittäistä pientä, mutta en mitään niin hyvin, että siihen voisin tukeutua.

Otetaan nyt vaikka esimerkkinä, että osaan kutoa villasukat, kun kerran olen ne opetellut. Jälki on ihan hyvää, mutta kokonaisuus on vähän hutera. Ikinä en osaisi tehdä esimerkiksi villapaitaa, aivan liian iso homma enkä ymmärrä ohjeista mitään.

Ymmärsittekö?

Annan vielä toisen esimerkin.

On vaikka joku kodinkone, esim. Pesukone. Opettelet siitä sen yhden selkeen ohjelman, jolla sitten meet koko sen pesukoneen elinajan. Koska se on tuttua, turvallista ja se on se mitä olet joskus opetellut etkä uskalla koittaa mitään uutta, kun et osaisi tai se menee pieleen.

Niin ehkäpä se on sitten kiinni siitä rohkeudesta.

Vaikka paljon olen koittanut tehdä saadakseni mieleisen elämän ja toimeentulon, tuppaa se menemään puihin silti.

Matkustelu rauhoittaa minun rauhatonta ja paikkansa etsivää sielua. Ei tarvitse siellä kotona miettiä sitä, mitä pitäisi olla.

Tällä hetkellä tuntuu hyvältä, ainakin siltä osin ettei tarvitse miettiä miten jaksan huomenna töissä.

On tässä miinus puoletkin.

Huono omatunto ja paljon muuta, en jaksa eritellä, tulee vain paha mieli.

Eli ei tää helppoa ole vaikka se siltä näyttäisi.

Tuollaisia ajatuksia päässäni yleensä pyörii, lenkeillä varsinkin. Nyt vain maisemat eri.

Pahoittelut avautumisesta, takaisin siis asiaan.

Lenkin päätteeksi haettiin tuoretta leipää leipomosta ja pienet leivokset.

Hinnat on noussu huikeasti (ja varmaan minun painokin). Leipä nyt oli vielä inhimillisen hintainen 1.80e mutta kun otettiin piirakanpala seuraavaksi aamuksi niin se maksoi 3.80e n. 12cmx12cm. Minusta aika hinnakas.

Oon seuraillu täällä olo ajan viereistä rakennustyömaata. Turvallisuustekijät on aika hukassa, vaikka homma kyllä etenee siitä huolimatta.

Synttärilahjan teko on hieman jäännyt, piti sitä edistää aamupalan jälkeen.

Jossain vaiheessa oli pakko ottaa ihan päiväunet, kun silmät rupesi niin luppaamaan, miehen tasainen tietokoneen näppäimistön naputtely on rauhoittavaa.

Työt, kun oli pulkassa ajatuksena oli lähteä katsomaan yhtä jännää paikkaa.

Jo tänne niemimaalle päin ajellessa huomiomme kiinnittyi valtavaan rakennukseen, jossain taivaanrannassa.

Pakkohan sitä oli mennä tarkastelemaan lähempää.

Ei millään meinannut löytyä oikeaa reittiä tämän rakennuksen tykö.

Koitettiin montaa eri kautta päästä sen luo.

Loppujen lopuksi todettii, että tie hylätylle rakennukselle oli vedetty aidalla poikki.

Matka jatkui pitkin kaavamaisia oliivilehtoja.

Simantran kylä vaikutti niin hurmaavalta, että jalkauduimme ihmettelemään sitä.

Kylästä löytyi myös upea kirkko.

Kirkkojahan täällä piisaa vaikka kuinka, täällä ne on pääosin tuollaisia ruskeen punaisia tai valkopunaisia.

Taitoin yhden rosmariinioksan kirkonpihasta muistoksi mukaan. Saankohan tämän synnin anteeksi?

Taas kerran yksi upea auringonlasku käsillä.

Myös Portarian kylä kävelykatuineen oli kivan eläväinen näin ilta-aikaan.

Puhuimme jo aiemmin rafla reissusta Nea Moudiniaan. Siellä näimme Ioannina Kotopoulo nimisen raflan, jonka edessä pyöri grillissä kanat. Se houkutti. Kotopoulo on siis kana kreikaksi.

Itse tilaisin kermaista kanapaprikakastiketta riisillä (tai ainakin niin kuvittelin) ja mies otti kanapastaa.

Mies sai pasta-annoksensa, joka oli muuten todella hyvää ja minä odotin oikeastaan miehen syömisen ajan omaa annostani.

Kun vihdoin oma annokseni tuli, oli siinä kyljessä ranskalaiset. Omaa tyhmyyttäni taas.

Pitäisi olla selkeämpi tilatessa. Fries.. rice menee helposti sekaisin. Risi taas ei..

En ollut ihan niin tyytyväinen omaan annokseeni. Ehkä käsillä ollut nälkäkiukku saattoi lisämaustaa tilannetta.

En ole oikein tunnistanut näinä 44 vuotena omaavani sellaista ominaisuutta.

Lähtiessä kävin vessassa, tai ainakin koitin. Voisko täällä näille opettaa sellaisen kultaisen asian kuin ulospäin kääntyvät ovet.

Pistin muuten merkille täällä sijaitsevan paikallisen HopLopin. Lapset temmelsi leikeissään ja baari tarjoili janoisille myös alkoholia. Suomessa ei tämmöinen onnistuisi. Nuorilla aikuisilla voisi olla hauskaa sellaisessa mestassa.

Eiköhän tämä päivä ollut tässä. Jotenkin ruokailusta jäännyt harmitus esti kirjoittamasta, katselin sitten ohjelmia sen aikaa, että uni tuli.

BTW. kun julkaisin kuvan uusista Kalas suolapurkeista, sain sen jälkeen valtavan määrän pyyntöjä tuoda suolaa mukanani ja lähetellä sitten ympäri Suomen.

Valitettavasti on omat tarpeet ja kapsäkit eellä mentävä ja tasapuolisesti kieltäydyin kaikkien pyynnöistä. Pahoittelut tästä. Toisaalta siinähän olisi seuraava työ minulle.. Suolamuuli.. 🤣