Viikonloppu ja asfaltti poltteli alla.

Ei lähdetty vielä perjantaina liikenteeseen. Ajateltiin levätä ensin rankan viikon päälle. Niin siis miehellä rankka. Mä vaan häröilin ympäriinsä taas kerran.

Ajatuksena oli Kythiran saari, Elafonisin saari ja lopuksi Monemvasia. Jossain välissä vilahteli Leonidio myös.

Ehkä kahden päivän aikatauluun hieman liikaa, jostain oli luovuttava.

Ja se oli Kythira sekä Leonidio. Jätetään ne jollekkin toiselle kerralle.

Otettiin yksi yö hotellista Monemvasia lähellä. Eli lauantai pyhitetään siirtymiselle ja Elafonissille, sitten sunnuntaina seikkailtaisiin Monemvasia.

Jos Halkidikin alue on kolme sormea niin olisiko nämä Peloponnesoksen osat sitten jalkoja ja meillä olisi kolmas jalka valloittamatta.

Valittiin pienet tiet kulkureitiksi, jotta näkisimme taas erilaisia kyliä.

Skalasta lähtien oli taas huumaavan tuoksuisia appelsiinilehtoja, avasin ikkunan, että tuoksu tulisi autoon sisälle.

Jos pystyisin, pullottaisin tuoksun ja lähettäisin teille jokaiselle oman.

Ensimmäinen kylä johon pysähdyimme ihailemaan oli Elea.

Ihastuttava satamapoukama pikku kappeleineen. Täydellisen oloinen rauha, ainakin sillä hetkellä.

Ihmisiä ei näkyny missään, pienet veneet vaan heiluivat puolelta toiselle satamassa hiljakseen.

Otettiin muutamat kuvat siinä, ei sen ihmeempää. Lähtiessä kuulin, kun joku nainen parvekkeella sadatteli malakaa meidän perään. Ehkä ei oltu tervetulleita.

Seuraavasta kylästä ei jäännyt muuta mieleen kuin se, että käyttivät kirkkoja liikenneympyröinä.

Tää oli varmaan joku juttu näillä main. Sori huonot kuvat.

Seuraavana käyntilistalla oli Papadianikin kautta Plitra.

Samantien kun Plitran ranta häämötti koin jollain lailla ”minun paikkani” fiiliksen, se tunne on voimakas kun iskee päälle.

Se on selittämätön tunne. Paikka tuntuu siltä, että olisit joskus siellä ollut tai käynnyt. Silti hyvin tiedät ettet ole.. Se ristiriitaisuus.

Tänne kuitenkin voisin hyvin laittaa sen bisneksen pystyyn josta haaveilen.

Matkalla seuraavaan kylään huomasimme tien vierestä korkeammalta nousevan savun. Tiedetään että tähän aikaan poltetaan kaikkee mut tää näytti jotenkin epäilyttävältä.

Pakko oli kääntyä kannoiltaan takaisin katsomaan tilanne.

Hyvin hallittu roskien poltto oli kyseessä kuitenkin. Eli ei toimenpiteitä.

Seuraavan kylän kohdalla tunsin vielä voimakkaampaa yhteyttä. Ei sellaista, että sinne haluaisin asumaan vaan sellaista et tää on mun kantapaikka, place to be.

Archangelos, oli paikan nimi.

En tiedä mistä tämän paikan bongasin, mutta käyntilistalla oli ja se oli pakko katsoa läpi.

Itse kylässä ei ollut pienen aukion lisäksi mitään muuta. Niin tavis merenranta kylä kun voi vaan olla.

Silti olin niin ihastunut.

Mietittiin lounasta, tämä paikkana olisi varmasti ok siihen.

Ainut auki oleva taverna ja sinne kokeilemaan onnea osataanko enää ees tilata Kreikaksi mitään.

Ei menua joten kävin paikan omistajan kanssa keskustelua mitä halutaan. Mies vaan nyökytteli nälkäisenä vieressä, kun omistaja lateli menemään menua.

Bira horis alkohool on miehen bravuuri ja loppulause joka päättää yleensä tilaustilanteen.

Ja ei älkää ottako tätä väärin. Minusta on ihana, kun täydennämme toisiamme. Kysellään apua puolin ja toisin ja tämmöisissäkin tilanteissa ostataan tulkita mitä toinen haluaa, nälästä huolimatta.. Sitä on rakkaus. No miehen rakkauteen voi laittaa aina annoksen pastaa ja mulle pari slaisii piirakkaa, 🫢😉

Paikka lounaalle oli parhain mahdolinen, illalla sitten syötäisiin lisää.

Seuraavana pysähdyksemme olisi Puntassa, josta pääsee lautalla Elafonisille.

Kauaan ei tarvinnut satamassa odottaa, kun horisontissa siinsi joku ihmeen ruosteinen purkki. Naurahdin miehelle et mihkähän lie menosaa. Mies totesi että: no hakemaan meitä..

Ei hitto en kyllä tuon kyytiin astu, mut pakkohan se oli, jos saarelle mieli.

Purkki kuitenkin toimi ihmeen hyvin.

Ajassa se oli hieman jäännyt jälkeen, eikä vessassakaan ollu paperia onneksi kävi pieni tuuli joka varmasti kuivaisi, kädet nimittäin 😁

Oltii ainoot asiakkaat loungessa, eikä ees mitään tarjoilua 😁

Noin 10 min ja oltiin perillä.

Paikka oli aivan täysin autio. Oltiin ainoat kävelijät kadulla.

Muutama kahvila oli auki, niissäkin nekin ainoot ihmiset katto kieroon et mitä ihmettä siellä tehään.

Käveltiin rantakadun päähän, jossa paikan nähtävyys sijaitsi.

Olin viime reissulla nähnyt jossain kuvan tästä kirkosta ja paikan nimenä Elafonisi.

Mietin silloin et nyt kyllä viilataan turree linsiin huolella, eihä Elafonissoksella tollasta kirkkoo oo (yhdistin siis Kreetan saman nimiseen paikkaan. Taitaa olla yhen kirjaimen ero nimessä)

Hyvä että selvis tämäkin.

Kierreltiin muutaman kadun verran ja todettiin, että tämä on aivan täysin turisteille tehty paikka.

Pinta kiiltää totuus paljastuu kulissien takana, onneksi ei otettu yötä täältä.

Pakko oli kuitenkin jotenkin viettää aika, kunnes seuraava lautta lähtisi, joten kahvilaan istuskelemaan.

Tiedättekö sen hetken, kun päästät hetkeksi irti vahingossa siitä tarkkaavaisuudesta mikä pitää reissatessa olla, se käy salakavalasti.

Noh sehän menee jotenkin näin: astut sisään kahvilaan, hieman yli-innokas ja ystävällinen myyjä tiskin takana tarttuu tilaisuuteen, koska hänellähän ei varmaan myyntiä ole ollut koko päivänä ja kaks tyhmän näkösenä haahuilevaa turrea on oiva kohde.

Myyjä esitteli lähes kaiken ja moneen kertaan, on suolasta ja makeeta ja kaikkee mahollista. Siinä sitten pääpyörällä tehdään tyhmiä päätöksiä ja ei… Ei katsota hintoja, kun niitä ei ole.

Tilaus oli aika simppeli ja mentiin ulos pöytään nauttimaan. Oli muuten ihan saakelin kylmä, en ymmärrä miksi tilasin oluen. Täällä siis pöytiin tarjoilu.

Tarjoomiset oli kyllä mainiot ei siinä mitään. Loppulasku ei sen sijaan ollut mainio.

23e 🙈 oli muuten kallein setti tämmöstä tähän mennessä.

Noh saari piti saada plakkariin ja tyhmyydestä rokotetaan.

Tämä oli muute minulle saari numero 36 ja miehelle 35.

Kahvien päälle käveltiin vielä tovi ja siirryimme odottamaan lauttaa, ettei vahingossakaan missattaisi sitä, yhtään kuvetta en kaiva tällä saarella enempää.

Takaisin mantereella suunnaksi otimme yöpaikan, päivä oli jo pitkällä.

Saavuimme sopivasti Agia Paraskevin kylään auringon laskiessa.

Vastassa meitä oli nuorehko mies, joka kertoi meille lähialueesta ja Monemvasiasta. Jotenkin sekavan oloinen kaveri ja yllättävän rauhallinen Kreikkalaiseksi. Hän ei ottanut veroakaan vaikka rahaa tarjosin. Sanoi vain että maksakaa myöhemmin.

Kamoja autosta hakiessa haistoin syyn rauhallisuudelle. Ei tainnu ihan tupakkaa olla repanpojan sätkässä.

Hetken lepuuttelu, ihanaa huoneessa oli telkkari, kaipasin sitä koska kreikankieli vaan soljuu niin kivasti ja on hauska kattella paikallisia kanavia.

Respan kaveri suositteli kylältä raflaa joka olisi hyvä. Niin ja ainut, valitsimme kuitenkin sen illallispaikaksi, koska emme jaksaneet lähteä Monemvasiaan asti.

Valinta listalta oli helppoa, mies oli nähnyt jonkun kuvan mapsissa vihreästä pestopastasta, hän halusi sitä. Alkuun otimme Athivoli salaatin (tavernan nimi oli siis Athivoli) paistettuja sieniä ja savustettua possua perunasalaatilla. Aika Kreetalaista.

Listalla oli kaksi pasta-annosta ja oletettiin vihreän olevan niistä toinen.

Annos kun tuli pöytään jäätiin ihmeissään katsomaan et eihän tämä nyt ollut ollenkaan sinne päinkään.

Hetki tarjoilijan kanssa tavattiin ruuan nimeä ja oli se se, mitä tilattiin. Ei onneksi haitannut, mies saisi syödä pastan ja minä söisinkin pääruuaksi possun, koska pasta sisälsi lammasta(sitä ei listassa kyllä lukenut)

Hinnat oli korkeahkot, sen kyllä arvasi tämän tason paikasta.

Ruuat oli kyllä hyviä. Todellakin koko rahan arvoisia.

Nyt olisi hyvä mennä mahansa viereen pätkälleen.

Käytiin kuitenkin vielä ajelemassa läpi Monemvasian ja katsomassa olisiko lauantai-ilta meininkejä.

Ihan kuollutta oli, autoja pirusti joka paikka täynnä.

Mieleni valtasi paniikki, kuinkahan paljon sitä populaa huomenna olisi liikenteessä jos nyt täällä näyttäisi tältä.

Huomenna seikkailut jatkukoon.