Ollaan jo torstaissa. Piti ihan tarkkaan miettiä.

Minne tää viikko katos?

Meinaa iskee paniikki. Kohtako jo kotio?

Mä oon jotenki ihan sekasi.. mikä maa, mikä valuutta tyylisesti, olin autuaan tyytyväisenä tekemässä töitä kun mies ilmoitti lähtevänsä teams lenkille. Sanoin vaan et joojoo mee, samalla sekunnilla tajusin et itelläkin oli sellainen.

Halusin myös jaloittelemaan, koska kävellessä myös ajatuksella on tilaa.

Äkkiä vetäsin päälleni lenkkikudetta ja kuulokkeet korviin.

Jassut kummallekkin naapurin sedälle rappusissa ja kohti rantaryteikköö.

Talon vierestä pitäisi mennä joku polku rannalle, mutta varmaa ei ole mistä.

Minä huono jalkainen, tapaturma altis tyyppi tuollaisessa paikassa, ei vaan käy yksiin.

Pääsin kuitenkin polkua pitkin rannalle ehjin nahoin.

Pitää kyl nyt kehua tätä palsun toista osapuolta, työvalmentajaani, mun tsemppari ja tuki, tää polku rantaan kuvastaa mun matkaa ja hän on ollut se johon tukeutua pahimmassakin kivikossa. Toki mieheni myös on ollut minun tuki ja turva.

Eli kuvainnollisesti: Turvallisesti olen päässyt rantaan, vielä edessä olisi pehmeässä rantahiekassa tarpominen, meren välillä varpaita kastellen.

Hyvää keskustelua oli siitä kuinka tämä työkokeilu loppuu ja mitä tunteita tämä kaikki tuo.

Lähinnä olen kokenut syyllisyyttä tästä kaikesta itsekkyydestä. Otan ja lähden samalla ”jättäen” ihmiset oman onnensa nojaan. Todellisuudessa ainut kenestä olen vastuussa on minä vain ja yksin minä.

Toivottavasti ette kyllästy tähän pohdintaan, tää reissu on jälleen kerran samalla itsensä tutkiskelua ja keinojen löytämistä joka päiväiseen selviytymiseen. Joskus näitä pitää vaan pohtia niin, että muutkin ”kuulee”.

Koen et minusta olisi paljon ja monelle. Pursuan ideoita ja innostusta kun vaan oikea hetki osuu kohdalle. Silti koko ajan taistellen siitä ettei minusta ole mihinkään ja myös etten tee liikaa. Saatteko kii?

Muutamakin ihminen on mua lähestyny sanoilla: Kuinka uskallat? Miten kehtaat kertoa tuommoisia asioita?

Miksi en kehtaisi? Minusta tämmöiset asiat pitäisi saada helpommin lähestyttäviksi ja sellaisiksi, ettei kenenkää tarvitse kokea häpeää. Tuskin kukaan on tahaltee valinnut haluavansa olla jossain hakalassa tilanteessa, jota olisi vaikea selittää tai joutuisi pyytämään apua.

Tämä blogin kirjoittaminen on minulle osa tätä prosessia, ihana huomata kuinka monta lukijaa kulkee mukana reissusta toiseen vaikka minusta ei olekkaan aina ihan täydelliseksi kirjoittajaksi tai tarinalliseksi kertojaksi.. Viihdyttäjäksi.

Vaan minulta joskus saattaa tulla vain hassua ajatuksen lentoa.

Noniin no ehkä takaisin asiaan. Valittiin työvalmentajan kaa 3 asiaa jotka koitan saattaa kuntoon seuraavan kahden viikon aikana mitä minulla on jäljellä.

Se kuulosti kohtuulliselta.

Tallustelu palsu oli hyvä, kengät kyl oli aivan hiekassa ku kotio palasin.

Palatessani, mies lähti taas vetää uutta lenkkiä, mahtaa olla kipeenä tämmösen rykäsyn jälkee, siinä taas yksi joka ei ymmärrä rajojaan.

Itse jatkoin omia töitä… Hetken.. Ennen kuin tajuntaani tuli että mikähän päivä tänään nyt sitten oikeasti olikaan? Oon kaikille sanonu et teen kaks viikkoo töitä ja työkokeilu loppuu 12.4. Nyt on Torstai 9.4… Ei hitto. Oon totaalisesti hukassa ajan kaa, mul olis yksi kokonainen päivä aikaa saattaa mun työt maalin..

Täys mahdottomuus.

Noh se on tehtävä sen verta mitä pystyy.

Aika hyvälle mallille paineen alla saa asiat, hyväähän se ei tee, koska kostautuu väsymyksenä ja muina omituisina oireina.

Iloisen yllätyksen koin, kun mies saapui lenkiltään ihanan kukkakimpun kaa.

Yhtäänhän en ole mikää Ulla Taalasmaa, muuten vain kiinnostunut asioista. Alotin siis uuden harrastuksen.

Sain joululahjaksi kiikarit reissuille, aivan loistavat tarkkailuun.

Esim nyt kattelin et Mavrovouni beachin yksi rantatavernoista kokoilee varjojaan. Sitäkään en olis huomannu ilman kiikareita.

Hella ku on kunnossa ei se yhtään avita innostusta kokkaamiseen.

Ollaan niin ihastuttu kylän aukion parhaaseen tavernaan.

Budjettihan on paukkunu jo aikaa sitten ylite ja kotonakaan ei riitä enää myytävää 🤣

Hämmentävin hetki ikinä oli kun kävelimme kohti tavernaa illallista ajatellen ja siinä edustalla mainitsin jotain pöytien ympärillä olevista kissoista. Saman tien pöydästä pomppasi mies pystyyn kysyen puhuitteks te suomea? ootteko suomalaisia?

En tiedä kuka oli tilanteesta eniten hämillään.

Joo ollaan suomesta, puhutaan suomea..

Tämä mies oli puolisonsa kanssa lähtenyt Ateenasta appivanhempien autolla roadtripille ja päätyneet tänne Mavrovouniin.

Hetki siinä höpistiin ja tavernan omistajakin tuli paikalle ihmettelemään tilannetta.

Olin niin ajatuksissani et en edes huomannut esitellä suomi-jannulle itseäni ja miestäni, mut jos nyt satut lukee tän ni pahoittelut tästä.

Valinnan vaikeus ruuan suhteen on täällä suuri, kun voisin syyä listalta melkein kaiken muun paitsi merenelävät.

Mies otti Tsouchtin, arvatenkin ja minä otin maksaa sen kerran kun sitä löytyi listalta.

Tsouchtihan on pastaa jossa on päällä paistettu muna, täällä oli vaihtoehtona savustettua possua sen kanssa.

Mul olis tällä reissulla tehtävänä yhteen taidenäyttelyyn ötökkä. En oo ikinä mitään vastaavaa väsäilly mut nyt oli vahva tunne, että täällä saisin aikaan jonkun tekeleen. Varmaan näyttää joltain eskarilaisen tekemältä mut jos nyt ees kannatuksen vuoksi yrittäisi.

Paikka muuten missä näyttely pidetään on aivan ihana Särkilahti Blå käykääpäs tutustumassa.

Ruoka meni ihan ikeniin. Jälkkäriks talon puolesta saatiin ehkä erikoisinta jälkkäriä ikinä.

Jättipapuja kanelisiirapissa.

Olihan ne hyviä, mulle menee maun puolesta ja koostumukseltaankin. Miehelle yleensä ei, tänään hän yllätti ja söi kaikki.

Ruuan päälle totesin vaan, et perästä kuuluu 😬🤣

Onneks oltii autolla tällä kertaa. Ei ois kyenny taas kävelee

Etsiskelin kotia päästyäni mitä kauppoja on auki ja milloin, täällä kun sentäs kunnioitetaan pyhiä eikä pidetä marketteja auki koko ajan.

Silmiini osui Lidlin mainos, jossa luvattiin ensinnäkin 10 e alennusta ja toisekeen hyvät alet Ouzosta sekä Tsipurosta. Harmi ku ei oo Lidliäkään missää lähellä.

Ouzo naukkua en tällä reissulla olekaan vielä ottanut.