Hyvin nukutun yön jälkeen voi aamulla lähteä virkein mielin kohti Leonidiota.

Olin tämän paikan bongannut jälleen kerran jostakin Facebookin ihmeellisestä maailmasta. Yhden kuvan perusteella valitsin ja pistin listalle Google Mapsiin.

Leonidio sijaitsee semmoisessa pienessä kivassa solassa, jonne olisi mukava matkustaa pienten kylien läpi.

Lähdimme matkaan aamusta hyvissä ajoin ja kävimme tankkaamassa ekana auton.

Ihanat appelsiinipuut taas loistivat tien poskissa ja oli ihan pysähdyttävä niitä tuoksuttelemaan ja kerättävä kukkanenkin mukaan autoon wunderbaumiksi

Lumitilanne vuorilla näyttää edelleenkin olevan melko paksu. Tuskin on hetkeen aikaa lähtemässä siitä.

Täällä jostain syystä puiden rungot on maalattu vihertävän valkoisiksi eikä kirkkaanvalkoisiksi, niin kuin yleensä on totuttu näkemään.

Ensimmäinen kylä, jonne halusimme pysähtyä, oli Gerakas.

Se näytti jo kauas niin idylliseltä ja ihanalta, että halusin päästä kävelemään sen pienille kujille.

Jätimme auton kylän laidalle, missään ei näkynyt ihmisiä. Pysähdyimme heti ottamaan kuvia, koska kaikki oli niin ihanan rapistunutta ympärillä, mutta silti samalla hyvin huolehdittu siisteydestä ja talojen kunnosta.

Muutaman nurkan takaa löysimme kylän aukion, jolla istuskeli kaksi pappaa kahvilla. Muuten ketään ei näkynytkään missään.

Jatkoimme pitkin kujia ja nurkkia, tutkien kylän ilmettä ja tunnelmaa. Osa taloista oli selkeästi hylättyjä, muista kuului ovien takaa elämisen ääniä.

Täältä löytyi myöskin näitä ihania muureja täynnä kukkia, niin rosoista, mutta samalla niin kaunista.

Kylä oli aika nopeasti nähty, joten jatkoimme matkaa eteenpäin.

Matkan varrella ei näkynyt vieläkään niitä aaseja, yksi hevonen vain oli laitumella.

Seuraavana eteemme aukeni sellainen näky, jota en olisi uskonut löytäväni tältä reissulta tai ylipäätänsä mistään.

Löysimme vesiputouksen, joka valui pitkin sammaloituneita kiviä.

Paikka oli todella lumoava. Olisin voinut kuvitella, kun istahdan siihen vesiputouksen laidalle, niin näen, että kohta sieltä lähtee hyppimään jostain puunrungon takaa pienet keijukaiset tai muut metsän pienet henget.

Ei tämmöisiä paikkoja ole kuin satukirjoissa.

Puiden oksille oli laitettu pienen pieniä linnunpönttöjä.

Vesi solisi ihanasti monesta eri kohtaa. Tämmöistä ei ole minulla tullut missään vielä vastaan. Paikan nimi on Marius.

Vähän ajan kuluttua vesiputoukselle kaarsi auto. josta hyppäsi ulos mies mittatikkujen kanssa. Hän selkeästi oli tarkkailupuuhissa, katsomassa veden arvoja ja laatua.

Kysyimme hänen mukana tulleelta naiselta, että onko vesiputouksen edessä olevassa lähteessä vesi ihan juotavaa. Nainen kysyi mieheltä ja mies kertoi sen olevan täysin juotavissa olevaa. Joten mehän täytimme pullomme siitä.

Matkan oli jatkuttava, vaikka niin olisin halunnutkin siihen jäädä katsomaan ja odottamaan, että minkälainen metsänpeikko sieltä vastaan tulisi.

Täällä puut olivat ihanasti kukassa ja syklaamit kasvoivat tien reunoilla.

Erään mutkan takaa yhtäkkiä näimme keskellä tietä olevan ison kiven. Pyysin miestä pysähtymään ja sanoin, että käyn siirtämässä kiven pois, ettei kenenkään autolle kävisi mitään vahinkoa.

Kun pysähdyimme, tajusimme, että tuo kivihän liikkuu, se ei ole mikään kivi ollut, se oli kilpikonna, mutta aika vaarallisessa paikassa.

En itse en uskaltanut sitä liikuttaa, joten sanoin miehelle, että tule ottamaan kilpikonna ja nosta se tuohon tien toiselle puolelle, ettei se vaan jäisi auton alle.

En tiedä, mitä kilpikonna tuumasi näin nopeasta siirtymästä keskeltä tietä toiselle puolelle, mutta tyytyväisenä jäi katselemaan kukkasten lomaan, kun lähdimme pois paikalta.

Vatsassa kurni, joten olihan se pysähdyttävä syömään.

Syömiseen aina mainioita paikkoja ovat nämä pienet ihanat vuoristokylät.

Tällä kertaa Efi vihjasi meille, että Peléta on semmoinen paikka, jonne kannattaisi pysähtyä. Siellä kuulemma olisi hienot kukkaloistot kaikkien talojen reunoilla.

Koetin kuitenkin kukkia sieltä bongailla, enkä löytänyt oikeastaan kuin yhden tavernan, jonka sisällä oli pelargonioita. Ilmeisesti ei vielä olisi niiden kukkien aika, mitä Efi tarkoitti.

Lounaaksi valitsimme ihan simppelisti kurkku-tomaattisalaatin ja yhden saganakin puoliksi. Rupeisi vain väsyttämään, jos söisi liikaa.

Meidän lisäksi tavernassa istui kaksi muuta ihmistä, joten hiljaista täälläkin.

Upea tie oli kyllä täältä poiskin. Pysähdyimme paikkaan, josta näki jopa Spetsesin saarelle. Eihän sinne loppu pelissä kyllä pitkä matka ollut.

Hetken päästä yhtäkkiä mies pysäytti auton ja lähti peruuttamaan. Hän sanoi, että katso, mikäs tuolla on.

No aasihan se siellä muurin takana katseli kukkien lomasta. Sanoin miehelle, että nyt äkkiä auto parkkiin ja lähdetään katsomaan kaveria.

Kun hyppäsimme autosta ulos, rupesi aasikaveri hirnumaan ja huutamaan aivan hirveästi meille, ihan kuin se olisi tunnistanut meidät entuudestaan, tai sitten hänellä oli vain niin kova nälkä tai ihmisen kaipuu, että hän oli innoissaan.

Voi että se kaveri oli söpö. Uskalsin vähän sitä kuonosta rapsutella, vaikka onko se edes kuono sillä.. turpa se vissiin taitaakin olla.

Lutuinen kaveri oli kyllä tosi kiltti ja ihana, annettiin hänelle kuivannutta leipää, jota olin säästänyt jostakin tavernasta jääneeltä illalliselta.

En olisi millään malttanut lähteä sen aasin luota pois, paljonkohan tuo painaisi, jos sen ottaisi mukaan lentokoneeseen.

Seuraavaksi olisikin vain pelkkää alamäkeä, kohti Leonidiota. Melkoista neulansilmämutkaa oli tiedossa.

Pysähdyimme ihastelemaan kukkasia tien varrella sekä jylhiä ja jyrkkiä maisemia.

Olemme ruvenneet täällä katselemaan kaikkia kasvejakin ihan eri silmällä, Efi kun on kertonut kaikista kukista ja yrteistä meille.

Siellä me olimme puskassa pyllyt pystyssä haistelemassa, että olisikohan se mahdollisesti oregaano, mikä täällä tuoksui.

Keräsin nipun mukaan, Efi saisi tarkistaa, että onko tämä oregano vai ei.

Vihdon kahden vuoren välissä solassa näkyi Leonidio.

Leonidion laidalla oli vuoren reunamalla vanhoja tuulimyllyjä. Paikka näytti mielenkiintoiselta täältä ylhäältä käsin.

Ajatteltiin ensin ajaa Leonidion toiselta laitaa rannalle asti ihastelemaan.

Täällä rannan puolella työmiehet lastasivat vihanneksia rekkoihin.

Taivas oli aika synkkä, joten näkyvyys oli huono. Kävin siinä rantatavernan vessaa lainaamassa ja matka taas jatkui.

Aika kuolleen oloinen kylä tämä muuten oli. Ainut liikenne mikä oli, niin polttoainetta tuova rekka, joka oli tukkinut kylän raitin.

No, sinällään ei haitannut, vaikka tämä oli aika lailla yhdellä ajamalla nähty tämä kylä, ei viitsitty edes jalkautua. Voiton tässä vei se tie tänne ja kun tajusimme, että Elonan luostari, joka oli myöskin käyntilistalla, menisi viideltä kiinni ja sinne ajelisi noin puoli tuntia. Meillä oli 45 minuuttia aikaa tähän.

Tämä paikka tuntuu olevan ehkä kiipeilijöiden suosiossa kaikesta päätellen, enkä kyllä yhtään ihmettele, kun katsoo näitä kallioita täällä ympärillä.

Elonan luostari on rakennettu taidokkaasti kallion sisään kielekkeelle. Se näkyy jo kauas alas tielle upeana taideteoksena. Iso risti koristi kallion päällä.

Tie perille oli melkoisen jyrkkä ja kapea, mutta ei mitenkään vaikeakulkuinen.

Pihalla oli myyntikojuja, joista yksi oli auki. Sieltä pitäisi ostaa kylä jotain kotiin viemisiksi.

Täällä näki paremmin kallion rakennetta. Monia eri värejä ikään kuin valui kallion reunamia pitkin.

Iso portti eristi luostarin muusta maailmasta. Portti suljettaisiin aina, kun luostari on kiinni.

Muutamia muitakin matkailijoita oli meidän lisäksi tulossa katsomaan luostaria.

Näky luostarilta alas oli päätähuimaava. Harvemmin meikäläistä heikottaa, mutta nyt vähän jalkoja kylmäsi.

Itse luostarissa oli todella rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Asukkaita ei näkynyt.

Iso luostari ei ollut. Joten nopeasti se oli kierretty. Hyvä tälleen, koska aikaa ei ollut ylimääräistä.

Isoja kasveja oli istutettu luostarin sisäpihalle. Pieniä ovia vieri vieressä. Ilmeisesti nämä ovat täällä asuvien henkilöiden asuntoja.

Luostarin kirkko oli upea maalauksineen. Kävimme kummatkin sytyttämässä kynttilät siellä.

Paljon tuli taas otettua valokuvia. Niitä voit jälleen katsoa Piristyksen Facebook-sivulta täydentämään tätä tekstiä.

Lähtiessä kävimme vielä matkamuistomyymälässä ostamassa magneetin. Paljoa siellä muuta ei ollutkaan.

Pihalla olevasta myyntikojusta ostin hunajaa, propolista, teetä ja rasvaa. Kommunikoimme suurimmaksi osaksi kreikaksi myyjätädin kanssa. Nyt olisi laukun täytettä.

Kotimatkalla pysähdyimme ainoastaan Kosmaksen kylässä. Kylä oli jotenkin vihamielisen oloinen.

Joka puolella roikkui plakaatteja, joissa ilmeisesti vastustettiin tuulivoimaloita. Kauaa emme siellä viihdyneet.

Mavrovounissa takaisin olimme auringonlaskun aikaan.

Saimme miehen kanssa mieleen, että naapurin pihassa näytti olevan appelsiineja tippuneena maahan ja paljon myös puussakkin, kukaan ei niitä sieltä keräisi, joten päätimme lähteä pelastusretkelle.

Siinä sitten auringon laskiessa kipusimme aidan yli toiselle puolelle.

Efi osasi kertoa tästä talosta sen verran, että tämän oli ostanut joku amerikkalainen perheelleen ja he eivät olleet koskaan siellä edes käyneet.

Kurkimme taloon sisälle ja siellä oli aika aivan pysähtynyt. Maljakossa oli kuolleet kukat ja tauluja näytti olevan seinällä.

Siellä oli jo todella jännä tunnelma. Tämä kaikki siis edellisen omistajan jäljiltä

Pihan uima-allasta ei ollut koskaan rakennettu valmiiksi.

Kun pääsimme appelsiinipuiden luo, naapuri hyppäsi autoonsa juuri vieressä. Sanoin miehelle, että nyt pitää olla hiljaa, ettei jäädä kiinni tästä seikkailusta, mutta naapuri oli jo nähnyt meidät, eipä se paljoo välittäny, morjesti vaan.

Pienen pussillisen saimme kerättyä mukaamme.

Huomasimme kotona, että Effin mies oli käynyt tekemässä hieman sähköhommia. Enää ei tarvinnut laittaa pesukoneen johtoa oven välistä pistokkeeseen, vaan sille oli ilmestynyt oma uusi johtonsa.

Illallispaikaksi valitsimme Diosmoksen, koska siellähän oli tehty pastasta ala cartea, ainakin Efin sanojen mukaan.

Oli muuten reissumme halvin ruoka.

Olihan sitä jäätävä vielä kylille katsomaan lauantai-illan menoja, joten Theatroon aperollille.

Oli ihana istuskella siinä ja katsella kadun pientä vilinää, ja vain olla ja ihmetellä.

Aika hiljainenkin oli kuitenkin kylän ilta. Tai kaupunkihan tää taitaa olla.

Siirryimme vielä toisaalle ottamaan toiset iltajuomat.

Olihan siinäkin nyt taas tällekin päivälle touhua kerrakseen.