Vika aamu oli sekava.

Kaikki pakkaamiset oli vielä vaiheessa, vaikka olin sitä pakkaamista suorittanut jo ties kuinka monta päivää.

Kaiken kruunasi se, että Efihän paukkasi paikalle ”auttamaan” meitä.

No, siinähän ne meni ne viimeisetkin pasmat sekaisin ja minulla jäi paljon tavaraa sinne, vaikka muka kaikki tarkistin, mitä mukaan piti ottaa.

Veimme edellisenä iltana Efille kaikki meiltä jääneet ruuat, ison kassillisen. Ei tarvinnut roskiin laittaa

Jäähyväiset oli kyllä haikeat Efin kanssa.

Hän vaan sanoi, että olemme kuin perhettä hänelle ja hän ei tätä kyllä kaikille ole sanonut, että älkää niin luulko.

Sovittiin että hän tulisi meidän luoksemme suomeen kesällä. Olisipa se kiva ajatus.

Aamupalaa leipomosta.

Efi on pitkän aikaa kehunut yhden leipomon Diplaa. En nyt oikein ole varma vieläkään, mitä se on.

Jotain ehkä vatkattua valkuaisvaahtoa paistettuna. Ja sitähän piti nyt käydä vielä hakemassa lähtiessä.

Ja tietenkin se viimeinen piirakkapala piti ottaa myös vielä Diplan kylkeen.

Ja niin alkoi matka kohti Kalamataa.

Koitin purra hammasta ettei itku tulisi. Mavrovounista, Gythiosta ja Efistä on tulleet minulle rakkaita.

Poikkesimme tankkaamassa viimeisen kerran auton.

Kilometrejä tuli yli 1900 tällä reissulla.

Bensaan kului 210e, onneksi bensan hinta oli nyt vasta nousussa täällä

Tämä oli kyllä melkoinen määrä ajettuja kilometrejä. Yllätyin tästä.

Paikallisen Shellin valikoimaan näköjään kuuluu myös tuhtit viinat. Sen huomasin vessareissulla.

Kalamatassa olimme sopineet auton jätön bussiaseman taakse.

Sinnehän meidän autovuokraamon shaffööri vähän ajan päästä kurvasikin. Autoa palauttaessa kuski naureskeli että tällä kertaa et oo ihan nii hutikassa ku viimeks nähtiin. Voiku olisinkin.

Untill nex time..

Liput oli bussiin ostettu jo etukäteen ja hetki jäi vielä aikaa ootella ennen kuin linjuri lähtisi meitä viemään kohti Ateenaa.

Oli kyllä ihan hyvä, että ostimme etukäteen liput, koska montakaan paikkaa ei jäljelle jäänyt tyhjäksi, kun bussiin hyppäsimme.

Tämä oli hitaampi vuoro, joka pysähteli pienimmissä kylissä matkan varrella.

Hieman harmitti, kun ei voinut tyypilliseen tapaan vetää autoa sivuun ja lähteä ottamaan kuvia kaikista kivoista paikoista, minkä ohi ajoimme.

Jossain vaiheessa havahduin siihen, kun bussikuski vetää jarrut kiinni. Hyvä että oli turvavyö..

Mitään ei oikein tiedetä minkä takia, kun matka jatkui saman tien.

Mutta vähän matkan päästä selvisi, että kuski oli unohtanut kääntyä Tripolin liittymästä, joten ajoimme varmaan kymmenen kilometriä suuntaansa aivan turhaan ees taas.

Busin pysäkeistä valitsimme Megaran, jossa jäimme pois kyydistä.

Siitä pääsisi hyvin Salamiinalle.

Koitimme monta kertaa kysellä matkan aikana, että missä siellä pysähdymme, jotta voimme tilata taksin paikalle.

Saimme vain vastaukseksi Kutis-Mekara, Kutis-Mekara, Kutis-Mekara.

Kauheaa googlettelua, että mikä tämä Kutis oikein on.

Jossain vaiheessa mies ymmärsi, kun katsoi tarkkaan karttaa, että he olivat tarkoittaneet Goodys-hampurilaispaikkaa moottoritien varrella.

No niin, Kutis ja Goodys, aivan sama asia.

Matka taittui kyllä todella joutuisaan ilman mitään ihmeellisempiä ongelmia.

Korintin kanavakin ylitettiin, näytti olevan vieläkin huoltotyöt siellä meneillään.

Saimme tilattua taksin Goodysin tai Kutiksen, niin kuin paikalliset sanovat, pihaan, eikä siitä kauhean kauaa ajellut lauttarantaan.

Sanoinkin miehelle, että tämä meni nyt liian sujuvasti.

Lautta kurvasikin juuri sopivasti siihen, kun mekin saavumme.

Lauttamatka maksoi kahdelta vajaa kaksi euroa.

Tuuli oli kyllä jäinen. Ehkä oli vähän liiankin vähän vaatetta päällä.

Emme sitten olleet tilanneet kuitenkaan sitä taksia sinne Salamiinan päähän, kun ajattelimme, että siellä nyt varmasti jotakin olisi, edes vaikka bussiliikennettä. Nopeasti selvisi, että ei kumpaakaan, eikä myöskään rakennusta missä voisi ootella.

Mikään taksinumero ei vastaa, mistään sovelluksesta ei taksia saa. Pitkän tutkimisen jälkeen saimme yhden taksin kiinni.

Se oli varmastikin ainut taksi koko hitsin saarella. Taksikuskin viisi minuuttia kesti yli kaksikymmentä minuuttia.

Olimme yli tunnin seisseet jäisessä tuulessa siellä satamassa, ennen kuin taksi saapui.

No, onneksi perillä ootti matala maja kirjaimellisesti.

Aivan söötti pieni yhden huoneen kattava airbnb-asunto kreikkalaisen 80-vuotiaan mummun alakerrassa.

Hulppeita jahteja oli satamassa tien toisella puolella.

Näytti siellä Kimi Räikkösenkin paatti olevan.

No mitä Laura haluaa? Ensimmäisenä, kun pääsee jonnekin paikalle, no testaamaan piirakkatarjonta, eikä se pettänyt tälläkään kertaa.

Oli sen verran kylmää ja sateista, että emme sille illalle enää lähteneet minnekään, vaan painuimme hyvissä ajoin petiin, jotta seuraavallekin päivälle riittäisi voimia.

Viimeisisä viedään..

Aamupalan kävimme hakemassa läheisestä Queen’s piesta.

Kyllä, nämä oli ihan kuninkaalliset piirakat täälläkin.

Nyt on kyllä piirakkaa syöty kerrakseen, vähän varastoonkin. Ainakin kiloista päätellen.

Tilasimme salamiinan ainoan taksikuskin jälleen viemään meidät toiselle lauttarannalle, josta pääsisimme Ateenaan.

Ensin oli ajatuksessa lähteä katsomaan Akropolis, mutta miksi mennä katsomaan sitä ihan liki ryysikseen, kun sen voisi katsoa kauempaankin korkeimmalta kohdalta Ateenasta eli Lykkavitoksen kukkulalta.

12 minuuttia kesti lauttamatka Peramaan.

Peramassa lunastimme itsellemme 24 tunnin liput, joilla voisi mennä millä vaan liikennevälineellä Ateenassa.

Hyppäsimme ensimmäisenä bussiin, joka vei meidät sopivalle pysäkille, mistä pääsisimme metrolla Syntagma-aukiolle.

Yllättävän siistiä täälläkin, ei roskia missään.

Olen kyllä todella yllättynyt siitä, koska olen aina pitänyt Ateenaa jotenkin epäsiistinä paikkana.

Syntagma-aukion metrohallista löytyi myös pieni kirjasto.

Vahdin vaihtoon oli vielä hetki, se minun olisi nähtävä.

Olen aina halunnut nähdä, kun nyt tupsukka tossut heilahtaa. Sitä ennen menimme viereiseen puistoon kävelemään ja katsomaan, mitä sieltä löytyisi.

Löytyihän sieltä värikkäitä kaloja lammesta ja uinuvia kilpikonnia toisesta.

Ei ihan niin paljoa katseltavaa, kun olin ajatellut siellä olevan, joten sopivasti pääsimme pois, kun vahdinvaihto oli alkamassa.

Törmäsimme muuten pitkästä aikaa joukkoon suomalaisia, olipa outoa kuulla suomenkieltä.

Oli kyllä mielenkiintoista nähtävää koko tämä vahdinvaihto show. Niin jotenkin perinteistä Ateenaa, mutta siellähän et ole ollut, jos et tätä ole nähnyt.

Ja kyllä, ne tupsut tossukat siellä heilui. Huvittavin osa oli siinä, kun vahdinvaihto oli suoritettu, tuli sotilas, joka piti muuten vahtia yllä, suoristelemaan vahtien hatuista roikkuvia tupsuja.

Hän asetteli ne myös viiksiksi näille vahdeille. En tiedä, mikä tämän manööverin idea oikein oli, mutta kyllä siinä pokkaa joutuivat kaikki pidättelemään.

Lykkavitosta kohti olisi mentävä, mutta sitä ennen pitäisi nauttia kyllä jotain pientä palan painiketta.

Löysimme jonkun hienon leipomon, mistä nyt ei oikein saanut selvää, että missä siellä kuuluu tilata, missä istua ja mitä pitäisi tehdä.

No, olimme siinä sitten tilaamassa vähän niin kuin tiskille mentäisiin huoltoasemalla Suomessa.

Meille kuitenkin sanottiin, että ei, kun menette tuonne pöytään istumaan ja teette tilauksen sieltä. Ei tietenkään minkäännäköistä menua. Veikkaatteko, että kauan kaksi tämmöistä sähäkkää ihmistä muistaa, että minkä nimisiä ne oli ne tuotteet?

Tarjoilija kun tuli paikalle. Yritimme tilata ensin makeat ja sitten suolaiset, koska ne makeiden nimet oli paljon vaikeammat muistaa.

Kesken tilauksen tarjoilija häipyi. No sitten jäimme ihmettelemään, että mitähän sieltä oikein mahtaisi tulla pöytään.

Minulla kasvoi jo kilometrin kokoinen jortikka otsaan tässä vaiheessa.

Olin jo tekemässä lähtöä, kun mies sanoi, että eikun nyt istutaan alas ja katsotaan, mitä tulee, että otetaan nyt ihan rauhassa, ei ole mitään hätää.

Ensimmäinen kerta tällä reissulla, kun nostin maidot.

No, pöytään tuli kaksi makeaa, joista toinen oli väärä. Ihan sama. Tarjoilijalle sanoin, että olisiko sinulla nyt aikaa ottaa meidän koko tilausta, että emme kerenneet tilaamaan kaikkea.

Hän ihmetteli hieman, mutta sitten rupesi ottamaan tilausta.

Tilattiin cappucinot ja mies halusi croissantin lohella ja itse tilasin jonkun minkälie briossin.

Vähän ajan päästä tarjoilija tulee takaisin ja sanoo, että toista ei ole.

No minä sitten menen takaisin sisälle katsomaan, että mitähän sitten ottaisin, kun enhän minä sitä tarjontaa ulkoa muista.

No löysin sopivan ja menin takaisin pöytään.

Totesin, että eihän meillä ole edes lusikoita, että voisimme syödä näitä makeita. No sitten tuli ensin suolaiset. miehellä oli tietenkin väärä suolainen. Sen jälkeen tuli kahvit, ja sitten siinä jonkun tovin odoteltuani saimme lusikat, kun olin jo yhden lusikan itselleni jostain löytänyt.

Melkoista toimintaa, ei tarvitse kyllä tähän paikkaan enää ikinä tulla.

Matka ylös Lykkavitokselle oli kyllä melkoista Golgataa taas ja jälleen kerran, mutta oli kyllä hienot maisemat.

Puolessa välissä sanoin miehelle, että tämä on kuin Räsypokkaa pelaisi. Minulla oli pitkikset housut, ties kuinka monta paitaa ja takkia päällä, koska aamu oli ollut niin jäinen.

Ja pikkuhiljaa vaan niitä vaatekappaleita vaan väheni, mitä korkeammalle Lykkavitosta kipusimme.

Jossain viimeisillä metreillä vastaan tulevat pysähtyivät ja sanoivat, että olette ihan just perillä. Tsemppiä. Otatte sitten vaikka huurteiset siellä.

Taisin näyttää hieman kärsivältä.

Aurinko kyllä paistoi ihanasti tälle puolelle. Ja eikä se kiipeäminen nyt niin paha ollutkaan.

Lykkavitoksen päällä oli upea sinivalkoinen kappeli ja jonkun verran porukkaa istuskeli siellä reunoilla.

Täältä näki kyllä Akropoliksen kaikista parhaiten.

Meillä oli vielä kiikarit mukana, niin sitä pystyi tiirailemaan niiden lävitse.

Toisella puolella kukkulaa kävi tosi viimainen tuuli, eikä siellä kyllä ollut onneksi mitään nähtävääkään.

Kappelissa kävin sytyttämässä kynttilän. Matkalla tänne oli yksi ravintola.

Mies oli käynyt kurkkaamassa hintoja ja siellä olisi olut maksanut 9 euroa.

Pyörittelin silmiäni ja mietin, että kuka helvetti sellaisesta maksaa noin paljon. Ylös päästyäni kuitenkin seen verran suuta kuivasi, että kun olimme tarpeeksi kauan ihmetelleet kukkulan kautta Ateenaa, lähdimme kipuamaan takaisin alas.

Mieli kuitenkin muuttui matkalla oluesta Aperoliin. Se ei maksanut kuin 12 euroa.

Täällä oltiin kyllä todella tarkkoina siitä, mitkä kukkakin istuu, että noin vaan ei mennä liian isoihin pöytiin, koska ne oli paremmin maksaville asiakkaille ihan selvästi tarkoitettu.

Pulut olivat täällä kyllä todella tarkkoina. Juomien mukana tuli pähkinöitä, joita ei parane jättää ilman vahtimista, koska ne myöskin lähtee.

Viereisessä pöydässä näin oli käynyt ja samantien oli puluparvi pöydän ympärillä taistelemassa pähkinöistä ja siinä lentelivät lasit ja kahvikupit sitten pirstaleina maahan.

Ehkä hienoimpia maisemia, missä olen koskaan Aperolia maistellut.

Mies oli siinä juomien lomassa tutkinut karttaa ja hän oli bongannut jonkun vanhan sotilasalueen, mikä oli muutettu puistoksi, jossa oli upeita taideteoksia.

Hän halusi sinne päästä käymään. Tämä sopi minulle, koska ei ollut minkäänlaista parempaakaan suunnitelmaa.

Matkalla siinä bongasimme jonkun sotamuseon, minkä pihassa oli erilaisia hävittäjiä. Mies halusi niitä käydä tutkimassa tarkemmin. Harmi kun itse museo oli kiinni.

Bussi vei meidät aika likelle tätä puistoaluetta. Parkkipaikalla huomasin, että täältä löytyisi rakennus, jossa oli Van Goghin näyttely.

Olin keväällä missannut tämän näyttelyn Tampereella. Ilmeisesti hieman samantyylinen oli nyt täällä, joten mietimme, että voisimme käydä puiston jälkeen sen myös katsomassa.

Kiersimme pitkän matkaa oletetusti siis puiston sisäänkäyntiä kohdeb. Sisäänkäynnillä tietenkin oli kyltti, että kiinni tämä on.

Mitä ihmettä. Netissä oli lukenut, että tämä on 24/7 auki. Eli pöljän polkua kuljettiin pitkän matkaa, lopputulos ei mitään.

En kuitenkaan antanut periksi, vaan lähdin toista kautta vielä kävelemään. Ja sieltä löytyikin yksi ainut ovi, joka vei puistoon.

Puistosta löytyi hienoja taideteoksia. Kävely oli kuitenkin melkoisesti vienyt voimamme tässä vaiheessa, ja päällisin puolin kävimme ne teokset ihastelemassa ja ottamassa muutamat valokuvat.

Sopivasti jäi vielä aikaa Van Goghin näyttelylle. Vaikka koko näyttely oli kreikaksi, oli se aivan upea.

Jos kaikki näyttelyt olisivat tämmöisiä, tulisi niissä käytyä useammin. Eläviä taideteoksia oli jos jonkin näköisiä, Van Goghin omakuvasta kukkiin ja huoneisiin.

Upein oli sali, jossa taideteokset kiersivät lattiasta kattoon. Kyllä oli koko seitsemäntoista euron arvoinen tämä näyttely.

Kellohan oli jo sen verran paljon, että oli lähdettävä bussilla kohti metroasemaa, jotta pääsisimme takaisin Salamiinalle. Ja tietenkään se bussi ei tullut, millä olimme aikoneet mennä.

Taksin tilaamiseksihan se sitten meni loppupeleissä.

Salamiinalta bongasimme jonkun ruokapaikan, ja jälleen kerran meidät sinne kuljetti saaren ainoa taksikuski.

Jos joskus voitan lotossa, ostan hänelle sen Mersun, mistä hän haaveilee.

Ruoka oli kyllä varmasti saaren parasta. Tässä oli hyvä viettää viimeinen ilta Salaminalla.