Sunnuntai olla möllöteltiin.

Niin ja pakkailtiin.

Ehkä inhottavinta puuhaa kotimatkan pakkailut. Tuli se taas kerran todettua.

Kotimatkan vois suorittaa sillain nappia painamalla vähän niin ku laastarin repäsis irti.

Ajeltiin vielä kerran Vlachatan läpi matkalla Robola- viinijuhlille.

Oltiin aateltu, että ei jaksa enää souvlakeja siellä syyä, sen sijaa piirakan ja saganakin mentävä kolo vielä olisi.

Onnistuttiin sit juuri sellaiseen väliin menemään paikalle, että 360 baari pätkähti kerralla samaan aikaan täyteen.

Ruokaa sai odottaa. Onneksi oli aikaa.

Aikaa hieman surra, aikaa hieman haaveilla, aikaa hieman miettiä tulevaa.

Aurinko vain laski taivaanrantaan kun kävin kaikkia aatoksia läpi.

Sehän vielä vahvisti lähdön haikeutta.

Saatiin sitten raakoja safkoja. En jaksanut enää edes valittaa. Maultaan olivat kuitenkin hyviä.

Eihän nää vikojen päivien valinnat koskaan osu kohilleen. Ja miks nyt saada kellekkään sen pahempaa mieltä tästä. Kuitenkin 98% me ollaan saatu tällä reissulla kaikkea hyvää.

Viinijuhla oli tällä kertaa sijoittunut keskelle tasankoa, omalaa, Valsamatan puolelle.

Ymmärsin, että täällä olisi pyhän Gerasimoksen rakentamat 40 kaivoa jonka ympärille juhlat järjestettiin.

Aikomuksemme oli siis vain nauttia musiikista ja katsella tanssia. Niin ja maistella sitä viiniä.

Viini tarjoiltiin kuorma-auton kyljestä tulevista hanoista.

Sait karahvin mukaan 5 euron panttia vastaan.

Ilmaiseksi sait käydä karahvia täyttämässä niin paljon kuin halusit.

2 e oli per pää sisäänpääsy maksu tänne.

Varmasti ruokakin ois ollu hyvää. Siitä päätellen miten ihmiset sitä kanto pöytiin.

Oma karahvini oli laitettu niin täyteen, että kävellessä pöytäämme onnistuin huljauttamaan siitä viinit suoraan sandaaliin. Onneksi oli lämpöinen ilta muuten ois kenkä ja sukka ollu märkänä.

Ehkä vähä turhat juhlat oli nää meidän käytäväks. Mies kun ei viiniä juo. Noh onneksi se viini oli sentäs hyvää ja ohjelmaa riitti.

Yks asia minkä pistin merkille oli nuoret jantterit, jotka poltti sellasia ranteen paksuisia sikareita ja karistivat niitä sitten suoraan maahan.

Juhlapaikkahan oli sellainen ajeltu pelto. Kuinka pienestä se palo syttyykään.

Ois tehny mieli sanoo asiasta, olivat niin ylpeen näkösinä siinä körssiensä kaa et aattelin tappelun vain alkavan jos huomauttaisin.

Sehän tältä reissulta viel puuttuiski.

Aikaste lähettiin, että jäi seuraavallekkin päivälle voimia.

Kuinkahan näin moneen juhlaan voi riittää väkeä? Näitä vastaavia jatkuisi vielä melki päivittäin elokuun lopulle asti.

Ja jokaisessa käumässämme on ollu tupa niin sanotusti täynnä.

Kotia päin

Paikkailu jatkui aamusta ja pulahtaakkin piti.

Ne huonot valinnat jatkui sitten pitkin päivää.

Se vika piirakkakin oli umpisurkea.

Jumbossa vielä viimesten kilojen täyttö laukkuihin. Saatiin retkipakuun vähän käyttötavaraa edullisesti.

Aikaisemmin Argostolin reissulla mies oli pistänyt merkille museon, jossa olisi tästä jo moneen kertaan mainitusta maanjäristyksestä tietoa, kuvia yms.

Meni hetki, että edes löydettiin koko museota.

Lopulta sen sisäänkäynti löytyi kirjaston kellarista.

Ja niin se home nenä aktivoitui ja henkeä alkoi ahdistaa samantien kun päästiin sisälle ja maksettiin.

Kalsean kostea kellari. Sisäänpääsy 10 per pää minusta hintava.

90% kellarimuseon esillä olevista jutuista oli jotain lahjoitettuja tavaroita, joita oli ollut ennen maanjäristystä.

Loppu 10 % oli kuvia miltä oli näyttänyt ennen järistystä.

Toki kaikkeahan ei voi löytää tai olla tallessa, mutta minusta mielenkiintoiseksi tämän olisi tehnyt se, että olis ollu ees jälkeen kuvat mitä niillä paikoilla on nyt.

Oon käynny ilmaiseksi paljon hienomminkin pidetyissä museoissa. Minusta tää oli vähän ku jotaki hävettäs koko asia ja se on vaan pakosta laitettu homehtuu johki kellariin.

Olin helpottunut kun pääsimme ulos. Mogreeni kutkutteli otsalohkossa.

Tilannehan oli se, et auto viedään vasta illalla vuokraamoon, aikaa siis oli kulutettavaksi.

Lounasta pitäisi syödä ja miehen tarvi vielä suomenkin päähän jotain retkipakuun liittyviä hommia selvitellä.

Seuraavan kolme tuntia oisin voinu pyyhkiä pois.

Mikään ei ollut hyvin, sopivaa lounaspaikkaa ei ottanu löytyäkseen tai ois löytyny mut meillä oli vähän eri näkemys siitä mikä ois ollu kiva.

Miestä vaivasi 40 asteessa huiteleva kuumuus, hän ois halunnu johki missä tilaa ja ilmaa hengittää. Mulle ois kelvannu mikä vaan mikä ei ois ollu kovin kallis.

Yhteen rantapaikkaan jo istuttiinkin ja saatiin menut, siinä vaiheessa rupesin katselee ympärille kun meitä tuijotetaan. Siel oli porukkaa paremmissa vaatteissa. Ja meillähän ny oli vaan jotku vaattet mitkä sit lentokentällä menis vaihtoon.

Menussa avasin vahingossa vikan sivun ja silmiini osui viinipullojen ja skumppien hinnat, alkaen 300e pullo ja päättyen 1500e. Risteilijäkansaahan varten tämä on.

Rupes ahistaa samantien. En pysty voidaanko vaan lähtee?

Mies ei toki ollu tyytyväinen tähän pyyntöön, hän ois halunnu vaan istuu hetkeksi johonki ja juua jonku kylmän juoman ja sen jälkee soittaa puhelut.

Hypättiin sit autoon ärrinmurrinpurrin ja kirosanojen saattelemana, tajuamatta et vieressä oli paljon puita joidenka katveessa penkit ja meillä oli kylmää juotavaa kylmälaukussa. Siinäkin ois hetken voinu viettää.

Mites se sananlasku menikään…. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Sopisko se jollainlailla tähän tilanteeseen.

Sit vaan ajeltiin päämäärättömästi jos vaan sattuisi joku paikka kohalle.

Enhän mä ollu muistanu, et mies oli alkuunsa katsellu meille sellaista paikkaa jossa pääsis altaalle ja vois syyä myös.

Jossain vaiheessa kiukun ja nälän keskeltä se tajuttiin ja kurvattiin sinne, pistin kyllä miehen tsekkaa paikan eka et varmasti olis mieleen.

Nää meidän lähtö hermoomiset on enemmän sääntö kuin poikkeus, varsinki ku ollaan kaks uppiniskasta periks antamatonta persoonaa. Noh onneks jälestä päin naurattaa.

Avra bar & restaurant Miniassa oli tämä paikka.

Loistava paikka olikin.

henkilökunta oli mukavaa ja avuliasta. Allas alue juuri sopiva meille.

Tämä sijaitsi aivan lentokentän yläpuolella. Vaikka tässä vaiheessa riipais sydäntä joka kerta, kun lentokone lähti vierestä.

Lounaaksi valittiin ihan vaan club sandwich puokkiin.

Paljon tuntui käyvän muualta täällä pulahtelijoita.

Leppoisa musiikki soi taustalla, en ees äänikirjaa viitsinyt kuunnella vaan vedän tätä atmosfääriä joka tuutin täyteen.

Aika kului ehkä liiankin nopeasti ja mukavasti.

Tuli otettua nyt kaikki maholliset auringonsäteet varastoon, pitkän pimeän kauden ajalle.

Ilta siis rupes häämöttää, ennen auton palautusta vielä jotain pientä vatsan täytettä.

Se oli se viimeinen virhe.

Auton jättö sujui kuitenkin mutkitta, vuokraamon tyyppi lähti heittämään meidät kentälle.

Ei vuokraamon tyyppi muistanu et hyvityksenä siitä alun autosekoilusta sano ettei tarvi tuua autoa tankki täynnä. Jouduttiin vielä kertaamaan hänen kanssaan sekin episodi.

Siinä kun mies istui repsikan paikalla, huomas hän yhden asian, mikä häntä oli vaivannu koko autoilun ajan.

Hän meinaan ihmetteli miksi koko ajan pyydän hidastamaan ajamista. Selitys löytyi siitä etten nähny nopeusnäyttöä.

Se tuo melkoisen epävarmuuden ja kun tunne on et mennään liian kovaa, varsinki niil mutkasil vuoristoteillä ja sitä ei pysty varmistamaan, sen takia minun reaktioni oli pyytää hidastamaan.

Ei mies siis oikeasti hurjastele. Tiedän sen myöskin. Mutta kun on tuo taistele pakene hälytystila päällä vaikuttaa se myös näihinkin asioihin. Ehkä sain mun kiljumiset tällä anteeksi.

Laukutkin meni painojen rajoissa.

Hetki vielä kerettiin kentän pihalla fiilistelee.

Hetki myös saatiin kentän sisällä istuskella.

Yksi pieni kauppa ja kahvila löytyi turvatarkastuksen jälkeen.

Vähän väliä tuli kuulutus: älkää kuunnelko kuulutuksia ne ei pidä paikkaansa. No mitä tässä pitäs kuunnella ja uskoo?

Ihan niin kuin mekin oltiin myöhässä tänne päin tullessa, oltiin me saman verran myöhässä täältä lähtiessä.

Nopea lento Ateenaan ja sitten alkoi raastava odotus.

Oltiin suunniteltu jo valmiiks paikat missä otetaan unet.

Seuraavana sitten sisältövaroitus. Jos oot herkkä lukemaan eritteistä niin skippaa loppuun. Kuvia en sentää oo ottanu tai laittanu mut ehkä nyt nuo mun kaunistellut kuvaukset saattaa tehä heikkoa olo jollekkin.

Olin jo ekalla lennolla kuulostellut itseäni ettei kaikki ole hyvin. Sellainen hieman etova olo. Eikä se johtunut viinistä mitä aikaisemmin join ruuan kanssa.

Siinä lepotuolilla koitin rauhoittua ja silmiäni ummistaa samalla kun mies aukaisi jonkun salami-snackspaketin.

Se haju kun tuuppas mun nenään, pomppasin pystyyn ja sanoin etten pysty siinä olee et meen pois.

Mies jäi hoomoilasena kahtelee mun perää, oli niin huono olo etten ees pystyny sanottaa mikä mulla oli..

Osote oli siis vessa. Siellä sitten tarjosin kumpaakin päätä pöntölle lähes koko sen 8 tuntia mikä kentällä vietettiin.

Hetkeksi kun helpotti koitin mennä johonkin vessan lähelle istuskelee, parhaimillaan en päässy ees istuu ku oli mentävä takas.

Mies ei ees täs vaihees tienny missä oon. Happee ois ollu kkva saada mut ei uskaltanu ulos lähteä. Takas ois päässy vaan turvatarkastuksen kautta.

Siinä sitten kävin mielessäni kaikki maholliset kauhuskenaariot läpi, että mitä se lento Ateenasta Suomeen olisi.

Onneksi n. Puoli tuntia ennen boardingia tuntui olon lähtevän helpottamaan.

Tämä oli hyvä muistutus itselleen et parempi ulkomailla unohtaa se majoneesi. Sitähän se burritto oli täys. Ihmettelinkin hieman et miksi se oli kauttaaltaan lämmin.

Löydettiin sitten toisemme lähtöportilla.

Miehellä ei ollut yöllä muuta ongelmaa kuin hyvän asennon löytäminen nukkumiseen.

Tietenkään ei tämäkään koneeseen meno sujunut ongelmitta.

Päästiin paikallemme, kun kohta muslimipariskunta tuli viereemme. Näistä nainen väitti meidän istuvan heidän paikallaan.

Paikalle pyydettiin henkilökunta selvittää asiaa.

Jossain vaiheessa mies tajusi katsoa naisen boardingpassin nimen kohtaa. Siinä luki mieheni nimi ja tämän naisen miehen bordarissa luki minun nimeni.

Lentoemo oli ihmeissään tästä.

Nyt tämä pariskunta joutui sitten todistelemaan keitä olivat ja ilmeisesti heidän nimensä kuitenkin löytyi lähtijäluettelosta.

Kysymys kuuluu.. Miten he eivät ole tajunneet saanneensa väärillä nimillä boardingpassit ja mitenkä he pääsivät lähtöportilta eteenpäin?

Koska heidän passit eivät varmasti mätsänneet boardareitten kanssa. He tulivat vielä meidän jälkee jolloin meidän liput oli jo piipattu.

Tässä vaiheessa en ees pystyny enää seuraa tilannetta, jotenki se kai järjestyi ku lento lähti.

Kylmää tuskan hikeä pukkas ja mahassa möyri.

Syömään en pystynyt koneessa. Vettä ja spritee pystyin juomaan.

Kauniisti sitten hieman ennen Helsinki-Vantaalle laskeutumista tunsin kuinka se huono olo vielä kerran potkaisee..

Mulla yleensä on aina kaiken varalta muovipussi käsimatkatavaroissa. Tällä kertaa vaan mies oli nostanut mun repun lokeroon ylös, eikä tietenkään sitä päässyt sieltä nostamaan alas.

Purin hammasta viimeiseen asti ja mietin vaihtoehtoja mitä teen jos tulee kaikki ylös.

Etutaskuissa onne pienet paperiset pussit, ei hajuakaan mikä niitten tarkoitus on edes, kaivoin kuitenkin sellaisen varuiks esille.

Kun koneen pyörät koskettivat Suomen maaperää ajattelin, että ihanaa nyt helpottais.

Ei olis kannattanu ajatella, koska siinä samassa hetkessä tajusin että nyt tulee.

Samalla välähti, olin ostanut jotain tuliaisia jotka oli laitettu sellaiseen pieneen muovipussiin.

Äkkiä repimään käsilaukkua auki ja tyhjäämään pussia.

Ei se paperipussi olis kyllä kestäny tätä menoa.

Siinä sitten istuin se pieni tuliaispussi täynnä ylen tulleita lennolla juotuja virvokkeita. Näin niin kun kaunisteltuna asiaa.

Mietin et mitä sille hitsin pussille teen. Ei tämmöisen varalle koskaan kuuluteta mitä pitää tehä.

Mies oli sitä mieltä, että pussi solmuun ja sen paperipussin sisälle ja jätän sen siihen paikalleni lattialle.

Minä taas ajattelin, että kuuliaisena siivoan kyllä omat sotkuni ja vien sen mennesäni.

No nyt sitten mies maalasi niitä kauhukuvia kuinka joku tuuppasee jonossa ja puristun sen pussin kaa ja sitten sitä olisikin joka paikassa.

Päätin sitten jättää pussin lattialle niille sijoilleen.

Tuli kuulutus vielä koneessa:

Terminaalissa oli vastaanottokomitea pystyssä. Eli tulli ja poliisi.

Mies mietti et onkohan ne aatellu et hän koittaa salakuljettaa porukkaa kun oli tuo boardari sekoilu ja sillä olisivat tulleet vastaan.

Kun terminaali häämötti huomasin koiran haistelevan kaikki ohikulkijat. Mitähän se koira ois mun pikku oksupussista tuumannut. Onneks en ottanu mukaan.

Pahoittelut nyt edellisestä sisällöstä.

NYT EDELLISEN SKIPANNEET VOIVAT LUKEA TÄSTÄ ETEENPÄIN.

Laukkuja odotellessa pääsin onneks vessaan siistiytyy ja nyt pystyin toteamaan olon olevan suht hyvä.

Tytär tuli meidät kentältä nappaamaan kyytiin ja kotimatka alkoi.

Auton mittari näytti 13.5 astetta, melkoinen pudotus siitä neljästäkympistä.

Unohtui muuten välistä, että vuokra-autolla tuli kurvailtua pitkin saarta 1097 kilometriä.

Saarena Kefalonia oli meidän unelma. Todellisuus ei kuitenkaan vastannut unelmaa.

Kalliit hinnat vaivas mun päätä koko ajan.

Jäin kaipaamaan niitä ihania pikku kyliä joissa ei välttämättä kukaan ees englantia osannu ja niiden kylien pikku tavernoita.

Meillä meni vähän suhaamiseen turhaan aikaa, johtuen vähäisistä kohtuu hintaisista majotuksista. Ehkä myöskin näin äkkinäisestä lähdöstä ja varotusajasta.

Yllättävän paljon vie aikaa mutkaisilla teillä meno ja samallahan se myös vie sitä bensaakin.

Kefalonia on kuin kolme saarta yhdessä. On se pohjois puoli, Argostolin puoleinen eteläinen saari ja sitten se Lixourin puoli (samantien lemahti taas laventeli ku kirjotin tän 🤣)

Kaikki nää kolme puolta on ihan erilaisia.

Maisemat, ihmiset ja palvelut.

Noh loma oli loma. Saari ihan ok jees. En ehkä toista kertaa uhraisi.

Mutta jokaisenhan noi on itse koetettava ja muodostettava mielipiteensä.

Itsellä ei oo seuraavaa reissua tiedossa.

Mies lähtee kanarialle Marraskuussa.

Saas nähä keksinkö ite mitään.

Kiitokset kun matkasit mukana.

Kiitokset myös monista kommenteista ja kärsivällisyydestä. Ehkä nyt ymmärrätte miksi kesti hieman tämän kirjoittaminen. Itsekin kun palaan herkästi siihen olotilaan takaisin.

Oikein mukavaa syksyä kaikille.

Koitan nyt opetella pitämään edes jollain lailla tästä minulle rankimmasta tulevasta vuoden ajasta.

Keinoina ajattelin käyttää kynttilöitä, tunnelmavaloja, pehmoisia villasukkia, painopeittoa, jonkin sortin meditointia/joogaa sekä pitkin päivää rentoutumisia.

Ajattelin myös kokeilla hehkutettua 6 minuutin lymfa jumppaa. Katsotaan auttaako nämä. Kerron sit, jos muistan.

Näkemisiin, kuulemisiin.. Ehkä.

Terkuin Laura ja ehkä vähän se hippikin..