Iski nyt ihan yleinen tarve kirjottaa.

Suomen keli on mitä on.. Sen sijaan mun ajatukset on ollu jo kauan ulkomailla.. Kolme reissua varattuna ja neljättä mielessä pyöritellen.. On tää hullua..

Ehkä se on tää ikä. Rupeaa miettimään, että luultavasti puolet on jo ainaki takana päin ja mitä on tullu koettua. Ei mitään.. Tai ainakaan tarpeeksi.

Janoan kaikkea uutta. Oloni rauhoittuu kun saan suunnitella. Tykkään siitä, että edessä päin on etappeja. Arkeni rullaa premmin kun on jotain mitä odottaa. Pystytkö samaistumaan?

Olen ylpeä itsestäni kun en enää pelkää kaikkea uutta… uskallan mennä ja tehdä.

Yksin Afrikkaan.. ’Hullu nainen’… ajattelen itsestäni. Mutta samalla huomaan miettiväni minne muuallekkin sitä voi yksin mennä.

Rakastan matkustaa yhdessä mieheni kanssa. Aina vaan se ei ole mahdollista. Mies kävi muutama vuosi takaperin yksinään Belgradissa. Silloin mietin kuinka paljon se vaatii olla jossain ilman tukea ja turvaa.. Kummasti sitä kuitenkin pärjää.

Kesällä miestä kutsuu Portugali.. Hieman olen kyllä kateellisena siitä reissusta.. Maa jossa en ole koskaan käynnyt mutta mieheni on..

Miksi ei vaan voisi matkustaa vuoden ympäri.. Kokea kaikkea mahdollista..

Tunnen sen lämmön ja tuulen henkäyksen.. Hiekan varpaissa.. Kuivuneet suolakiteet iholla… Pääsispä jo…