Yö oli ihan järkyttävä.

Turhaan epäilin suomalaisia, että he häiritsevät… Eiii.

Sen sijaan naapurini, ilmeisesti norjalaispariskunta piti sen päivän tsembaloita kahen aikoihin.

Ja kun se mekkalointi loppui, aloitti mies kuorsaamaan.

Minään muuna yönä en ole häiriintynyt mistään metelistä.

Olivat ilmeisesti uusia asiakkaita, kun aamulla respasta kyselin.

Aamiaiselta kylille mukaani lähti yksi suomalaisnaisista.

Lähdettiin metsästämään laukkuja, joihin saisi sitten kaikki ostetut tavarat.

Menisi ne minulla reppuunkin, mutta periaatteesta en jättäisi niitä nesteitä tänne ja ehkä mukaan voisi ostaa myös jotain oliiviöljyä, kun laukun saa ruumaan.

Kiinakaupastahan ne laukut löytyi, mutta kävimme varuiksi läpi myös muidenkin kauppojen valikoimaa.

Kausi on selkeästi loppumassa, kaupoista tyhjennetään hyllyjä ja valikoima tiivistyy.

Halusin käydä Pigadian keskustan kauniiksi kehutulla hautausmaalla. Nyt siihen olisi viimeinen mahdollisuus.

Tunnelma oli todella rauhallinen ja kirkko sijaitsi varmaan saaren kauneimmalla paikalla.

Täällä haudat ovat vain niin upeita, kunnioitus vainajia kohtaan näkyy.

Muutama työntekijä vietti taukoa varjossa, tervehdimme heitä poistuessamme. Iloinen tervehdys tuli takaisin.

Oli kiva kuljeskella ja höpötellä.

Takaisin hotellilla saimme idean lähteä vielä yhdessä lounaalle.

Maistral, jossa tervetulotilaisuus oli ollut valikoitui lounaspaikaksi.

Taverna oli ihanan rannan vieressä. 10e olisi kuulema pedit. Miksi emme olleet ottaneet rantakampppeita mukaan.

Ei auttanut kuin kävellä takaisin hotellille ne hakemaan.

Päivä oli kuuma, totesin kävellessä. Matkaa varmaan 500 metriä suuntaansa ja olin aivan poikki.

Viimeisestä meressä olo mahdollisuudesta oli otettava kaikki irti.

Vitsailin aloittavani uuden uran täällä. Kulkisin rannalla hierojan roolissa. Iso hattu vaan päähän ja huutelemaan: masaas masaas. Välillä kävisi vaan uimassa. Kai silläkin jotain tienaisi.

Oli rentouttavaa jutella ihmisen kanssa joka ei tunne entuudestaan. Eikä hänellä ole muiden sanoittamia mielipiteitä minusta.

Kaipaankin elämääni uusia ihmisiä ja ihmissuhteita. Joku ystävä myöskään ei olisi pahitteeksi.

Näistä tapaamisistahan ei koskaan tiedä kuinka pitkälle ne kantaa, tai kantaako ollenkaan.

Aurinko kun rupesi laskemaan, pakkasimme kamamme ja siirryimme hotellille.

Koitin laittautua viimeisen illan kunniaksi kauniiksi. Vähän köyhäksihän se jäi.

Kyllähän se piirakan paikka olisi, katselin tullessani tänne, Apse Svise nimistä raflaa.

Pistin merkille, että heillä paistetaan piirakat hyvin tummiksi.

Tokihan sen siinä vaiheessa olin unohtanut kun istuin tilaamaan.

Piirakka oli kyllä oikein makoisa, eikä ne reunat oikeastaan edes haitanneet, koska en niitä jaksanut syödä kuitenkaan.

Täällä taas törmäsin siihen välinpitämättömään palveluun ja mulkoiluun. Laskua odotin puoli tuntia vaikka raflassa ei ollut juuri ketään.

Kun olin saannut laskun hain lähellä olevasta kahvilasta jälkkäriksi jätskin.

Sitä syödessäni kuljeskelin ja koitin bongailla suomalaisia, en ollut keneltäkään tajunnut kysyä saisiko seuraan liittyä illan aikana.

Kaikkialla oli taas aika täyttä. Löysin yhden baarin johon istuuduin vielä vikan kerran fiilistelemään.

Eipä näkynyt täälläkään ketään, joten päätin lähteä lipumaan hotellia kohti.

Kun olin päässyt satamasta pois keskusaukiolle, kuulin nimeäni huudettavan.

Yhden baarin terassilla, istui joukko suomalaisia. Liityin heidän seuraan.

Puhuimme siitä, kun olimme päivän aikana kutsuneet porukkaa huomenna El Greco nimiseen ravintolaan. Tarkoituksenamme keskustella tästä matkalaukkuasiasta ja miten sen kanssa toimitaan.

Olen jotenkin todella kiitollinen, kun sain kohdata nämä fiksut ja ihanat ihmiset.

Nauru raikasi niin, että naapuri pöytäkin kääntyi jo katsomaan menoamme.

Toivottavasti nyt kaikki huomasivat, että on minulla seuraakin, etten ollut ”niissä” puuhissa saarella.

Muut kaavaili jo hotellille lähtöä, mutta sain heidät puhuttua ympäri vielä viimeisille drinksuille Cactus baariin.

Ja ihan Ouzoksihan se meni.

Jäähyväiset baarin pitäjän kanssa sai oloni haikeaksi.

Matkalla vielä kuulostelimme hetken livemusiikkia Pelagoksen edessä. Lauloivat ranskaksi, joten jäi menemättä sisälle.

Hotellilla bongasimme terassilta lisää suomalaisia, lyöttäydyimme heidän seuraan.

Kerroin yöllisistä tsembaloista heille ja mietittiin pitäisikö mennä tekemään samat norjalaisille.

Ei. Ei menty, mutta sen sijaan halusin olla hurja..

Aamulla huoneen luovutus olisi aikaisin ja lento vasta illalla. Haluaisin olla vain altaalla ja nauttia viimeisistä auringonsäteistä.

Joten olihan se mentävä porukalla varaamaan ne pedit jo heti yöllä.

Aitiopaikka tietenkin.

Sovittelin syntejä ottamalla puusta granaattiomenan, jonka kotia päästyäni paiskaisin oveen. Ei tule paha henki..

Pikku hiljaa jäljelle jäi hotellin baariin vain minä ja kaksi muuta.

Yhdet vielä ja sitten lasku.

Empä ajatellut tätä taas nenääni pitemmälle.

Kotiinlähtö

Heräsin viimetingassa aamupalalle. Kumma kun ei maistunut kuin pieni kahvi ja leipä.

Kyllä huomasi, että muutamat Ouzot oli menny kurkusta ales.

Onneksi oli se peti varattuna altaalla, koska muuten olisin jäänyt maahan makaamaan.

Edelleen täällä arvuutellaan kuinka laukut saisimme. Kyproksen matkaajille oli kyllä tiedotettu jo edellisellä viikolla, että saavat laukkunsa kentällä takasin tullessa.

Päivä siinä meni vain maatessa ja uidessa.

Muutamat kotiin viemiset piti vielä hakea ennen tapaamistamme El grecossa.

Porukka oli hienosti jopa etuajassa ravintolassa, joten jäljelle minulle jäi vain paikka auringossa. No pikku punotukset pintaan niin olisi uskottavampi reissu.

Ruuaksi otin bolognesea. Ihan virhe, olisi pitänyt ottaa saganaki juusto kun olin siitä haaveillut. En tiedä mikä minuun meni.

Päätimme porukalla kerätä yhteystiedot ja tehdä whatsapp-ryhmän, jossa voisimme vaihtaa reissun jäljeen kuulumisia laukkujen suhteen.

Eräs tarjoilijakin halusi osallistua antamalla numeronsa. Mitähän sillä oli mielessä.

Olisikohan normaalisti saannut tämmöistä ryhmää kokoon syömään ennen lähtöä.

Lähtiessä vitsailtiin omistajan kanssa, että olisin hyvä työntekijä heille, kun nyttenkin olin pienillä toimilla saannu n. 40 ihmistä heille aterioimaan.

Sitten ei muuta kun laukut respasta ja bussin odotteluun.

Vielä viimeinen auringonlasku.

Matkalle kentälle opas rupesi selittämään minne matkalaukut pitäisi viedä. Repesin aivan täysin asialle. Mitkä matkalaukut?

Kentällä oli tosiaan aivan alkeelliset oltavat.

Yhdelle tiskille näytettiin passi ja sitten oli erillinen hihna minne syötettiin itse laukku.

Turvatarkastus oli vain yksi hihna ja sillä aikaa jos toista tarkastettiin meni toisen laukku hihnalta niin ettei sen sisältöä edes katsottu.

Hyvä niille joilla oli nesteitä se normi pussukka, koska täällä ei saisi viedä kuin vain yhden 100ml pullon.

Tax free oli pienempi kuin olohuoneeni ja sen vieressä pieni kioski.

Ja kioskista toki mainostetut piirakat loppu. Niin mun tuuria.

Vessa oli karmea ja haisi pahalle.

Oikein mukavat lähtiäiset.

Koneeseen päästiin ajallaan.

Ja vielä jäähyväiset Karpathokselle koneen rappusilta. Kuutamo loisti ja taivaalla oli sydämen muotoinen pilvi. Se oli viesti jostain.

Koneessa en päässyt ikkunapaikalle, mutta business luokka korvas sen.

Nukuin ja kuuntelin kirjaa, joten lento meni nopeasti.

Perillä kentällä meitä odotti hihnoilla jäänneet laukut.

Hetken ilo muuttui suruksi, kun osa huomasi laukkunsa olevan rikki. Myös märkiä olivat. Ulkona säilytetty selvästi.

Sitten ei muuta, kun oman kullan syliin, joka odotteli tuloaulassa ❤️

Tästä reissusta opin, että pois kotoa saisin ainakin aikani kulumaan ja pärjäisin yksinkin jos tarve vaatii. Helpommin tulee myös otettua kontaktia muihin ihmisiin.

Ei varmasti jäisi tämä viimeiseksi määmatkaksi.

Seuraavaan kertaan ❤️

P. S Jenna (olikohan se sun nimi) jonka kanssa juttelin pariin otteeseen. Laita mulle tähän jotain kommenttia niin saan sun s.postin.