Aamulla oli kyllä kirjaimellisesti olo: mikä maa? Mikä valuutta?

Aivan pilkkopimeää vielä puoli kahdeksan.

Kahvikupillisen ja aamupalan jälkeen se rupesi hahmottumaan missä ollaan.

Kestää hieman, että pääsee rutiineihin kiinni.

Mies ehdotti, että lähdettäisiin ajelemaan, minullehan se passaisi.

Jonkun tovin kuluttua auto parkkiin ja ihmettelemään.

Vähän oudoksuin, kun mies halusi jonnekkin ostarille katselemaan. Menin kiltisti perässä.

Ostarin toisessa päässä mies ohjasi minut sisälle johonkin liikkeeseen.

Apua joutuisinko taas alasti hierottavaksi.

Yllätyys.

Mies oli tyttäreni kanssa varannut minulle kampaaja-ajan, synttärilahjaksi. Kyllä nyt hemmotellaan.

Toki taustalla tässä oli viikolla tapahtunut värjäys operaatio, joka meni hieman mönkään, ihan omasta mokasta johtuen.

Hiusteni piti olla hopean väriset, mutta lopputulos oli joku keltaisen ja sinisen sekoitus. Muistutin haaleaa ruotsinlippua.

Onneksi homma pelastetaan nyt.

Tällä mies kampaajalla oli selvät sävelet asian suhteen ja ei muuta kuin penkkiin istumaan.

Paria tuntia myöhemmin paikasta käveli ulos hyvin tyytyväinen nainen, eikä ollut enää sinisiä hiuksia. (niin paljon kuin siitä väristä tykkäänkin, hiuksissa se on jo ehkä tällä iällä liikaa)

Muahan on hyvin vaikea yllättää missään, koska arvaan yleensä etukäteen kaiken. Nyt tästä asiasta ei ollut hajuakaan.. Penteleet 😁

Nälkähän tässä jo iski, mies oli luppoajalla tehnyt hyvät suunnitelmat, mitä seuraavaksi.

Nyt pitää myöntää virheensä, aluksi luulin Moganin ja Puerto Moganin olevan sama paikka. No sehän selvisi ettei näin ole.

Mogan, jonka läpi ajelimme kohti ruokapaikkaa oli aivan ihastuttava pieni kylä, joka vei sydämen.

Olisi ehkä pitänyt pysähtyä täällä jalottelemaan ja katselemaan paikkoja.

Eikä vain ajella ohi.

Las Canadas, tienvarsi ruokapaikka. Ne on yleensä parhaita.

Terassilta löytyi meille sopivasti pöytä, kun tiirailin muita ruokailijoita, näyttivät he hyvin tyytyväisiltä ruokiinsa. Onneksi otin neuleen autosta koska tuuli aika kylmästi tänne.

Listalta valikoitui syötäväksi kinkku-herkkusieni omeletti, aioli leipää sekä elämäni ensimmäiset Kanarialaiset ryppyperunat Mojo kastikkeella.

Ja voi luoja kuinka hyvää se olikaan. Suosikiksi menee.

Paikka oli todella miellyttävä ja palvelu erinomaista.

Paikan yhteydessä sijaitsi myös museo, en ollut aivan varma aiheesta, mutta kaikkee vanhaa härpäkettä, parturituolista tupakka-automaattiin.

Pihasta löytyi myös kilpikonnia.

Pois lähtiessä pysähdyimme näköalapaikalle kuvailemaan jylhiä maisemia.

Me ollaan siitä hyvä pari, että täydennämme kivasti toisiamme, mies yleensä suunnittelee meidän roadtripit ja mä istun mukavasti kyydissä. No ei vais on mullakin vahvuuteni.

Tällä kertaa reitiksi valikoitui joku todella korkealle menevä mutkitteleva ja hyyyyvin kapea tie. Määränpää Mirador El Mulato.

Onneksi ollaan harjoiteltu Kreikassa näitä vuoristoteiden ajamisia, koska hetkittäin olisi heikompaakin hirvittänyt. Pudotusta oli….paljon.

Täällä piti pysähtyä ihan tien sivuun jos auto tuli vastaan. Hulluja pyöräilijöitäkin löytyi.

Tällä tiellä on viimeisen kolmen vuoden aikana kuollu 5 pyöräilijää. Siitä muistutti kyltti tien alussa.

Ihan Rogue Nubloon asti ei menty, vaan lähdettii pudottelemaan alaspäin.

Poikkesimme matkalla Sorian kylään katselemaan suurta patoa.

Harmillisesti likemmäksi patoa ei päässyt koska se oli remontissa. No saatiin ainakin kuvia.

Tie muuttui paikka paikoin huono kuntoiseksi, onneksi meillä ei ollut kiire ja liikennettä ei juurikaan.

Tie alas, päätyi Santa Aguedaan, josta rullailtiin Puerto Ricon isoon Mercandona kauppaan, josta taas hieman jääkaapin täytettä.

Kerkesimme kämpille takaisin juuri parahiksi auringonlaskuun.

Majapaikan allas oli käytävä kyllä testaamassa.

Veikkaisin äkkiseltään veden olevan n. 18 asteista. Mikä siinä onkin, että kyllä sinne 2 asteiseen avantoon pystyy itsensä tsemppaamaan, mutta tämä olisi jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Siinä sitten otettiin mittaa miehen kaa kumpi pystyy eka, mieshän se sinne pulahti noin vartin seisoskelun jäljeen. Pakkohan se oli itsekkin sitten pulahtaa. Ja siitä suoraan lasten altaaseen ”lämmittelemään”

Illallista lähdettiin metsästämään Puerto Moganin puolelta. Toki taas Puerto Ricon liikenneympyrän kautta, kun eihän sinne muuten pääse.

Kuljeskeltiin ympäriinsä katselemassa ruokapaikkaa, mikään ei oikein sytyttänyt.

Samalla ihmettelimme missä kaikki ihmiset ovat.

Tovin kuluttua mies sanoi haluavansa eilisen päivän pizzapaikkaan syömään pastaa. Matkalla kuitenkin sinne jossakin ostarin laidalla törmäsimme ravintolaan jossa oli isot syntymäpäiväjuhlat menossa.

Menu vaikutti hyvältä, terassilla oli tilaa ja vielä viltti löytyi olkapäille. Tänne mentäisiin

Mies halusi Entrecote pihviä, itse valitsin pastan listalta.

Viileähkö ilta istuskella, onneksi viltti lämmitti.

Odotellessa ruokaa kyselin sisäänheittäjältä missä kaikki ihmiset ovat, hän totesi olevan high season, siinä mysteeriä kerrakseen.

Ruuat oli maittavia, ehkä hieman hinnakkaita, mutta menkööt. Ravintolan nimi oli Restaurante&Grill Samara’s.

Jonkun jälkiruoka drinksun olisi voinut vielä juoda. Kävelimme the Riverbank bariin, vartin istuskelunkaan jälkeen emme saanneet siellä minkäälaista palvelua, joten äänestimme jaloillamme.

Parempi kai olisi vain painua takaisn nukkumaan.

Takaisin Tauritossa kohtasimme ongelman.

Parkkipaikan kohdalla on täällä rautahäkkyrä, jolla varataan paikkaa, häkkyrän avaa avain joka on kaikilla parkkiluvan saanneilla. No sama avain käy kaikkiin paikkoihin täällä. Ja selkeästi lupia on enempi kuin paikkoja.

Yhtään vapaata paikkaa emme löytäneet.

Auto oli jätettävä siis jokusen matkan päähän mäen alle. Tässä vaiheessa ei olisi yhtään huvittanut ruveta kiipeämään takaisin majapaikkaan. Mutta niinhän se oli tehtävä. Saattoi olla, että siinä matkalla kirosin kaikki parkkiluvan omistajat alimpaan Tauritokseen.

Sänkyyn kun pääsin laitoin La Promesan pyörimään kännykästä… Ei tarvinnut kauaa unta odotella.