Tänään sitten aurinkoa.

Oli ensimmäinen lauseeni herättyäni.

Mies puhkui jotain ihme liikunnalista voimaa ja ilmoitti, että aamulenkki odottaa.

Lähtisimme tutkimaan miksi tie Tauritosta Puerto Moganiin olisi poikki.

Koin tuskaa jo heti alkuunsa.

Ei siis ettenkö lenkkeilystä tykkää, köyhän halpa huvi, mutta jotenkin tuon etäisyyden tulkitsin pahaksi.

Ehkä arvioin hieman väärin, hotellilta vasta puolelle kesti vain 27 minuuttia. Tässä vaiheessa luovuin jo hupparista.

Tämähän oli hyvä kuntoinen autotie, jota pitkin kuljimme. Jyrkänteiltä tippuneet kivet ja reunan sortuma on aiheuttanut sulkemisen.

Muutama muukin lenkkeilijä oli lähtenyt matkaan.

Ilma oli leppoisa kävelyyn, hyvää vastapainoa autossa istumiselle.

Ei tää ollut oikeastaa paha rasti ollenkaan. Ehkä taas asenteessa ongelma.. Minulla.. Vaikutus varmaan sillä, kun on neljän seinän sisällä istunu monta kuukautta. Ei huvita mikään.

Arvioin tän reissun kestoksi 3 tuntia, tais mennä tunti.

Takaisin tullessa ehdotin miehelle, että mentäisiin rannan suuntaan ihmettelemään jos vaikka kahvia sais.

Löydettin ihana puistikko, jota pitkin pääsi rantaan.

Täältä löytyi myös keskittymä ihmisiä, all inc hotlan aamiaisterassilta. Eli niissä ne luuraa.

Rannalla oli muutama ravintola auki, istahdimme niistä yhteen kahville.

Olin haaveillut löytäväni jostain Barraquito kahvia ja täältähän sitä sai. Mies otti listalta milk milk-kahvin, tarjoilija selvensi sen olevan kondensoidulla maidolla.

Siinä hetken pähkäilin olisiko kuitenkin järkevä syödä nyt lounas vaikka kello olisi vasta 10.30, muuten siihen taas menisi aikaa kun keksisimme mitä ja missä.

Yhtäänhän ei ollut oma lehmä ojassa tässä, koska näin listalla olevan pepperoni pizzaa, joka on suurinta herkkuani. Mies suostui ja jälkeenpäin totesimme tämän olevan hyvä idea. Pizza oli täydellinen.

Ennen kuin ruoka tuli pöytään kattelin isoja aaltoja, jotka löi rantaa ja sanoin miehelle, että tuonne vielä hukkuu joku. Vaikka vain keltainen lippu salossa.

Ruuan jälkeen sitten takaisin hotellille ja aurinkoa ottamaan. Samalla voisi siirtää auton likemmäksi josko siellä olisi tilaa.

Tilaa löytyi, mutta aurinkoa ei.

Vaihdoin kuitenkin bikinit päälle ja siirryin partsille. Juuri kun olin asettautumassa petiin kuulin, kun pelastushelikopteri kurvasi rantaan. Hetken googlailun jälkeen syy löytyi, rannalla oli ollut hukkumistapaus.. Ne aallot. Vanhempi mies oli kiidätetty kopterilla sairaalaan.

Odottelin tovin, josko tuo henkilökohtainen pilvipeitteeni häipyisi. Mutta ei se liikahtanut minnekkään.

Oon aina antanu kaikille neuvon et jos jossain päin saarta ei paista niin auto alle ja etsimään aurinkoa, kyllä sitä löytyy. Miksi en tajunnut aiemmin noudattaa omaa neuvoani.

Eli kamat kasaan ja autoon.

Päädyimme Maspalomaksen legendaarisille dyyneille.

Parkkipaikan etsimiseen meni tovi, mutta likeltä bussiasemaa löytyi parkkihalli jossa oli hyvin tilaa. Pieni kävelymatka rantaan.

Hyvän paikan etsintää, jos jossain vaikka valmis varjo, ettei telttaa tarvisi pystyttää.

Näillä dyyneillähän on ainakin tarinan mukaan mahdollista tapahtua vaikka mitä. Koskaan ei voi tietää mitä tönnään takaa paljastuu.

Ensimmäisen tönnään takaa aidatulta alueelta esiin tupsahti hikinen mies polvet punaisina, toinen vastaava näytti olevan puskissa heiluttelemassa perään.

Noh ei muuta kun eteenpäin, nämä ei paljoo heilauta.

Jonkun matkan päästä löytyi muutama puu, niiden alla makasi porukka ilkosillaan. Sovimme sopivasti mukaan, vaikka ny ei kaikkea riisuttukkaan.

Täällä on tämä hiekka kyllä niin hienojakoista, että vielä ensi joulunakin sitä löytyy taipeista ja koloista.

Aurinko lämmitti niin ihanasti siinä hiekalla maatessa. Aallot vain kohisi taustalla.

Kun aurinko kävi etäälle ja ne hitsin pilvet rupesivat tuppaamaan tännekkin, oli aika lähteä.

Kävimme katselemassa miltä Maspalomaksen majakka näyttää, matkalla väki vain lisääntyi, myöskin kaiken maailman kaupustelijat.

Rupesi ahdistamaan, ehkä ilman ihmisiä parempi.

Takaisin autolle mennessä pysähdyttiin jätskiostoksille. Oli muuten elämäni paras jäätelö. Jos tiedätte niitä Lotus keksejä. Maistui tämä aivan siltä.

Ennen paluuta Tauritoon. Ingles tai et ollut saarella.

Olipahan melkoinen paikka, hotellia rintarinnan. Autoa auton perään ja ihmistä. Ei, tämä ei ole mun paikka. Tahdon pois.

Olimme aiemmin päättäneet syödä majapaikan ravintolassa, joten sinne.

Paikka on avannut ovensa vasta joulukuussa, eikä heillä ole edes kunnollista sisäänkäyntiä. Ravintola pitää tietää päästäkseen sinne. Olihan tämä testattava.

Viereisessä pöydässä istui iso seurue, jotka kuulema on joka päivä käynneet syömässä täällä, vaikka asuvatkin muualla. Idea oli kuulema alkuun vain tarjoilla talon asukkaille kunnes homma lähtisi rullaamaan.

Menu oli rajallinen, hinnat minusta edulliset. Otettiin taas starttereita.

Ruoka oli herkullista. Ei kuitenkaan ihan niin hyviä pottuja kun olin ekalla kerralla syönny. Niiden tekeminen pitää kokeilla kotona.

Samoin noiden sienten, ne oli taivaallisia.

Jälkkäriksi otettiin Creme Bruleeta jonka tarjoilija ”liekitti” pöydässä.. Perfect.

Jälkkärin jälkeen tarjoilija kysyi miten olisi pienet shotit, tottakai tänne vaan. Pöytään mätkähtikin talon puolesta jos jonkilaista shottia. Oli sitruunaista, kermaista ja rommia.

En tiedä mitä neljäs pullo oli, sen nimeä ei tarjoilija osannut kertoa edes englanniksi, mutta voin sanoa, että pienen siemauksen jälkeen potkas ja lujaa takas… Ihan kuin rakia pienellä määrällä sitruunaa… Jotain kotipolttoisen tyylistä.. Huhhuh.

On se onni että ”koti” on lähellä.

Vielä oli kirjoitettavaa jäljellä, mies naureskeli, että kirjoittaisin pian huomisenkin etukäteen samaan syssyyn 🤣🤣