Viimeistä viedään.

Aamu ei ollut häävi kummallekkaan. Toisella huono olo ja toisella sellanen alkava kasvava käyrä otsikossa.

Sellanen kokoluokkaa hk:n sininen tällä hetkellä.

Josko se huuhtoutuisi mereen, ainakin toiveissa oli.

Maanantai aamusta tuskin tunkua olisi rannoille, valkattiin aika pieni poukama Sounioon johtavan tien laidalta.

Yksi ihminen näytti tulleen ennen meitä, mepäs oltiinki ovelia, eikä jääty sille ensimmäiselle hiekalle.

Vaan kiivettiin isojen kivien yli seuraavalle.

Siellä saatiin olla ihan aatamina ja eevana.

Ekaa kertaa pääsin snorklaamaan tällä reissulla ja olihan se taas hienoa katsella niitä satoja kaloja pyörimässä ympärillä.

Meri oli sopivan viileä ja ilmakaan ei ollut vielä paahtava.

Melki pari tuntia siinä nautittiin.

Kunnes tarvitsi lähteä luovuttamaan asunto.

Ihan hyvä oli nyt lähteä majapaikasta koska etupihalla oli joku fitness tunti kahella likalla menossa. Olivat vissiin yläkerran väkeä.

En olis kehannu niiden ollessa bikineissä hillua.

Artemidan laitamilla viimeinen majapaikka tällä reissulla.

Ajeltiin perille Porto Raftin kautta, se vaikutti mukavalta paikalta.

Mitä likemmäksi Artemidaa mentiin, sen enempi rupesi näkymään koneita, hk:n sininen oli muuttunut jo salamitangoksi.

Majapaikkamme löytyi aika helposti.

Portilla hetki odottelua, että emäntä tulisi avaamaan.

Juuri kun portti aukeni tuli miehelleni viesti majapaikanpitäjän pojalta.

Meillä on vessaongelma.

Joo no mähän en ookkaa tässä nyt ku kohta tunnin ootellu et pääsen korkkaaman sen vessan.

Tunti niin vessa olisi korjattu sanoi emäntä. Ja pyyteli kovasti anteeksi.

No ok, lähdetään syömään ni eiköhän se sitten olisi hoidettu.

Sitä päästiin kertaheitolla takas rappioromantiikan ja toimimattomuuden pariin.

Sitähän taisin toivoa.

Viime hetken mielitekojen tyydytystä. Eli Gyrosta

Oon koittanu metsästää niitä hitsin postimerkkejä nyt joka paikasta, eikä niitä vaan löydy mistään.

Viimeinen toive olisi lentokenttä. Josko sieltä.

Tuliaiset on.. yllätys yllätys taas ostamatta.

Bongattiin mapsista joku iso ostoskeskus, josko sieltä löytyisi jotakin.

No ostoskeskus löytyi, mutta ei meinattu löytää mistä sinne pääsee. Teitä oli ristiin rastiin.

Vihdoin kun saimme auton parkkiin, alkoi suunnistus.

Liikettä jos jonkinlaista, jos olette käynneet isossa omenassa niin tämä on vähän sama mut kaikki on vaan pihalla.. Meidän lisäksi. 😁

Se olisi ollut shoppaajan unelma.

Jumboon ekana, sieltä ei koskaan tarvi mitään, mutta silti on kori täynnä tavaraa, tässä tapauksessa kädet, koska mehän ei sinne menty mitään tiettyä ostamaan.

Mukaan nyt kumminkin tarttui vähän kaikenlaista…tuliaista.. Paitsi ei niitä postimerkkejä.

Pois päin ajellessa saapui viesti, vessaa ei saada korjattua, ämpäri hommiksi menee.

Seuraavalla kerralla jos valitan jostain toimivasta ja hyvästä asiasta. Muistuttakaa tästä.

No ei se oikeasti minulle tuottaisi ongelmia.

Ekassa omassa kodissani oli ulkovessa ja kylmä vesi sisälle. Siinä sitä oppi 16 v. Laura pärjäämään pahemmissakin tilanteissa.

Pakkauspuuhat meni todella sujuvasti. Miehen laukku painoi 16 kg ängettynä ihan täyteen ja itellä vähän reilu 23kg.

Raja 23 kg

Miehelle on selkeästi ostettava isompi laukku.

Olisi pitäny punnita ne laukut ennen ostoskeskukseen menoa… Muistiin seuraavalle kerralle.

Syömään lähtiessä huomasimme tien toisella puolella kanoja.

Ne olikin majatalon isännän.

Isäntä ei kovin englantia osannut, mutta elekielellä saimme selvää hänen hakevan jotakin ja piti odottaa.

Muutama puska ympäri ja takas hän tuli kaksi munaa kädessään. Ne hän ojensi meille iloisena.

’Tessera minuts. Blub blub blub’ oli ohje munille

Siinä minä sitten tepastelin takas sisälle munat käsissä.

Koskaan en ole niin tuoretta munaa saannut.

Artemidan rantakadulla oli hyvän oloinen ravintola

Del Porto saisi tarjota meille viimeisen sapuskan.

Ruuan päälle vielä kävelyt rantakadulla.

Hyvin rauhallista oli.

Kuu jollotti ruosteenpunaisena taivaanrannassa kun saavuimme takaisin majapaikkaamme. Kuvaa en harmillisesti saannut.

Saharan hiekkaa ilmassa siis.

Totuttuun tapaan, mies painui maate ja minä jäin kirjoittamaan. En kauaa jaksanut. Siksi kaksi päivää nyt putkeen

Vastaanottokomitea DJ:n kera

Yöllä olitiin ekan kerran kolmen aikaan hereillä.

Oikea herätys oli vasta 5.30.

Vähän Φittulinnut lenteli siinä kamoja keräillessä.

Otsavärkin koko: kahen kilon lauantaimakkarapötkö.

Meno kentälle oli hyvin sekavaa, näytti siltä kun oltais menty jostain työntekijöiden sisääntulosta.

En yhtään muistanut millaista viimeks oli..

Autovuokraamonmies jo odottelikin meitä.

Sano vaan et äkkiä kamat ulos autosta ja kysy: ’ no boom boom?’

No boom boom.

’Olette sitte ajanu johonkin toiseen maahan?’

1800km

Oho.

Olihan siinä kilometriä kerrakseen.

Vuokraaja käski mieheni takas autonrattiin ja sanoi minulle, että mies palautuu viidessä minuutissa.

Mitähän tässä nyt tapahtuu?

Siihen mä jäin seisomaan kamojen kanssa hoo moilasena.

Tiedätte kreikkalaisen 5 minuuttia. Kestihän se varmaan tuplaten.

Mies kuitenkin palautui, salaisesti toivoin että autonvuokraus maksu ei olisi mennyt läpi ja miehen olisi jäätävä työllä korvaaman vuokra.

Kyllähän mää sen aikaa olisin viihtyny.

Postimerkin etsiminen ei tuottanut tulosta.

Lähtöaulassa kuulema posti. En lähde sinne rämpimään.

Sori saatte korttinne suomesta.

Portilla huomasin samalla lennolla olevan minun lemppari DJ:n, kreikkaradiosta.

Thakis 💙

Jotakin positiivista tässäkin lähdössä.

Normi eväät tarjolla.

Kaikki sujui taas sukkelaan, ehkä parempi niin.

Meil on vähän oma rituaali aina lentoon lähdössä.

Pidetään käsistä lujasti kiinni ja mies yleensä toisella kädellä silittelee minua.

Ja minä itkeä tihrustan.

Paitsi silloin kun lähdetään suomesta. Silloin mies pitää toisella kädellä mua penkissä etten lähtis ohjaamoon huutaa kapulle, että hanaa nyt prkl 🤣🤣

Lento taittu kuunnellen pääosin äänikirjaa.

Suomi näytti aina yhtä ankean harmaalta. Lämmintä tai siis kylmää +12c. Ohan se 20 astetta vähempi ku lähtiessä Kreikasta.

Perillä Helainki-Vantaalla oli minulle järjestetty oikein vastaanottokomitea.

Siinä käteltiin yhtä jos toista somesta tavattua tyyppiä.

Mukava tavata näitä ihmisiä joiden kanssa vaan netissä juteltu.

Kummatkin laukut oli onneksi päässeet suomeen asti.

Hetken auton etsimistä, kamat autoon.

Villatakki päälle ja villasukat jalkaan.

Auto käyntiin ja kohti kotia.

Radiosta tuli sattumalta tunnelmaan sopiva, Päivi Kauttoniemen: kuinka sua kaipaan.

Kiitos kiitos kiitos

Teille kaikille mukana matkanneille 💙

Kiitos myös runsaista määristä kommentteja ja tsemppejä.

Ohan tää ollu ihan huippu reissu. Teidän kaikkien kanssa.

Pientä haikeutta ilmassa ja tippa linssissä.

Ensi kertaan 😘

Jassas!!